Talvi-iltain tarinoita - Sakari Topelius

Luistinretki

"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa — hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä — niin, onnistuipa hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin — ja palasi sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku Waterloon.

Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti luistelutaitoansa — kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä", kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa — mutta mitä nyt ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä, joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.

— Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon, virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma järvelle.

— Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan — ja hän pääsee perille.

Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.

— Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti hovineuvoksetar kummastuneena.

— Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.

— Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?

— Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.

Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.

Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan yltyvään pyryyn.

Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.

Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella — yksin kuin kukkanen lumessa.

— Kaunis tyttö — kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan toisella äänensävyllä kuin ennen — taivas lähetti meille tämän hetken, jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä…

— Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan sisartani…

— Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä — ettekä te itse ole hylkäävä rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme Pariisiin…

— Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.

Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.

— Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva. — Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän täytyy olla omani? Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän sentähden, ihana Anna…

— Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah, tuossahan hän on … mutta ilman Ringaa!

Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.