Päästäisten heimo

Päästäiset (Soricidae) eli kansan kielellä nokkahiiret ovat pienimpiä nisäkkäitä. Heimon lajien parhaita tuntomerkkejä ovat pienen koon lisäksi pitkä kuono, pienet silmät ja lyhyt, samettimainen karva. Päästäisten korvatkin ovat pienet ja ne jäävät turkin peittoon. Väritykseltään päästäiset ovat tummia. Päällisin puolin päästäiset näyttävät aikalailla samanlaisilta, kuin hiiret ja myyrät. Päästäiset eivät kuitenkaan ole jyrsijöiden sukulaisia.

Päästäisistä pienin on vähäpäästäinen (Suncus etruscus) ja se on parin gramman painollaan myös kaikista kevein nisäkäs koko maailmassa. Suurimmat päästäislajit painavat yli viisitoista kertaa enemmän, eli 35 grammaa.

Päästäiset ovat vilkkaita eläjiä. Ne ovat liikkeellä ympäri vuorokauden, pysähtyvät välillä tutkimaan ympäristöään ja kiitävät jo saman tien toisaalle. Vilkkaita ja nopeita ovat myös päästäisten kaikki elintoiminnot, kuten ruoansulatus ja sydämenlyönnit. Päästäisten sydän lyö 800 kertaa minuutissa ja se voi lyödä jopa yli tuhat kertaa minuutissa. Tällaisesta kiihkeästä elämän rytmistä on seurauksena se, että päästäiset tarvitsevat kaiken aikaa ravintoa. Kokoonsa nähden ne ovatkin oikeita ahmatteja.

Hyönteissyöjien tapaan päästäisillä on hyvin terävät hampaat. Vain vanhoilla yksilöillä hampaat ovat kuluneet ja pyöristyneet. Päästäisten ravinto koostuu hyönteisistä, madoista ja kasviksista. Lihaakin päästäiset syövät. Hyvin usein tämä ahmatti napsii suihinsa kuolleen lajitoverinsa.

Päästäiset lisääntyvät keväällä ja alkukesällä. Niiden kantoaika on vain muutamia viikkoja ja siksi pentueita onkin samana kesänä useita. Alkukesällä syntyneet yksilöt pystyvät lisääntymään jo saman kesän lopulla. Elinikää päästäisille karttuu noin yksi vuosi.

Liikkuessaan päästäiset ääntelevät kaiken aikaa kimeästi. Ei tiedetä täysin varmasti, pitävätkö ne tällä tavalla yhteyttä lajitovereihinsa, sillä niiden kuuloaisti on osoittautunut heikoksi. Hajuaisti päästäisillä sen sijaan on hyvä.

Suomessa elää kuusi päästäislajia: metsäpäästäinen (Sorex araneus), korpipäästäinen eli mustapäästäinen (Sorex isodon), idänpäästäinen (Sorex caecutiens), vaivaispäästäinen (Sorex minutus), kääpiöpäästäinen (Sorex minutissimus) ja vesipäästäinen (Neomys fodiens).

Metsäpäästäinen (Sorex araneus)

"Metsäpäästäinen on ketterä kiipeilijä ja se tulee talvisaikaan metsähiiren tavoin joskus myös ihmisasumuksiin. Talvella eläin ei kuitenkaan ole yhtä aktiivinen, kuin kesällä. On arveltu, että energiankulutus näin vähenee ja samalla saaliiksi joutumisen riski pienenee. Kesällä metsäpäästäinen menee veteenkin arkailematta, mutta se ei ole yhtä sopeutunut vesielämään, kuin vesipäästäinen. Vedessä iso petokala voi napata metsäpäästäisen suihinsa."

Metsäpäästäisen ruumiilla on pituutta 5 – 8 senttimetriä ja hännällä 2,5 – 5,5 senttimetriä. Painoa on 5 – 14 grammaa, mutta tavallisimmin hieman alle 10 grammaa. Metsäpäästäisen pikkuruisen ruumiin pinta-ala on valtava sen painoon nähden, ja siksi se menettää kaiken aikaa paljon lämpöä. Kaikkien päästäisten lailla metsäpäästäisellä on pitkä ja terävä kuono, sekä samettinen ja lyhyt karvapeite. Karvapeitteen väritys vaihtelee vuodenaikojen ja karvanlähdön myötä. Talvisin se on selkäpuolelta ruskeanmusta, kesäaikaan puolestaan harmaanruskea, kellertävin kyljin ja vaalein vatsoin.

Metsäpäästäisen häntä on ohut ja luiru. Se on kaksivärinen, yläpuolelta selän, alapuolelta vatsan värinen. Hampaatkin ovat kaksiväriset: tyviosa on normaalin hampaan värinen, kärki punaruskea.

Metsäpäästäiset omaavat voimakkaan tuoksun, joka tulee niiden kyljissä olevista hajurauhasista, jotka erottuvat kyljissä tummempina laikkuina. Ihmisen nenään haju ei tunnu laisinkaan kamalan pahalta, lähinnä sitä voisi kuvata hieman ummehtuneeksi ja tunkkaiseksi.

Ahmatin ruokailutavat

"Nenä vipattaen metsäpäästäiset tonkivat maata, etsien syötävää."

Vilkkaan aineenvaihduntansa vuoksi metsäpäästäinen tarvitsee paljon ravintoa ja se voikin syödä jopa oman painonsa verran vuorokaudessa. Laji on hyönteissyöjä ja pääravintoon kuuluvat erilaiset pieneläimet - hyönteiset, tuhatjalkaiset, lierot, hämähäkit, siirat, toukat, etanat ja kotilot.

Pienestä koostaan huolimatta metsäpäästäiset ovat melkoisia petoja ja saattavat raadella jopa pyydykseen joutunutta pienriistaakin. Raadotkin ovat ravintolistalla mutta isompien, elävien eläinten kuten hiirien ja metsämyyrien kimppuun metsäpäästäinen käy harvemmin. Mikäli hiiri tai myyrä on jäänyt elävänä pyytävään loukkuun, metsäpäästäinen joskus tappaa otuksen ja alkaa syödä myös sitä.

Aika-ajoin metsäpäästäinen syö myös kasviravintoa, erityisesti siemeniä. Nopeasta aineenvaihdunnasta kertoo se, että vain muutamia kymmeniä minuutteja syömisen jälkeen aterian jäänteet ilmestyvät ulosteeseen.

Lisääntyminen

Heinillä pehmustetun pesänsä metsäpäästäinen rakentaa joko kasvuston suojaan tai maanalaiseen koloon. Talvesta hengissä selviytyneet metsäpäästäiset aloittavat lisääntymispuuhansa toukokuussa.

Metsäpäästäisen kantoaika on kolme viikkoa ja poikueita on kesässä 2 - 3. Kussakin niistä on 2 - 10 poikasta, jotka jättävät pesän jo hyvin varhaisessa iässä. Noin puolet poikasista kuolee ennen kahden kuukauden ikää ja vain 20 - 30 % selviytyy seuraavaan vuoteen, lisääntymisikäisiksi saakka.

Metsäpäästäinen voi saavuttaa noin vuoden, ja korkeintaan puolentoista vuoden iän. Naaras kuolee pian poikueittensa synnyttämisen jälkeen. Kun lisääntymiskausi päättyy syksyllä, viimeisetkin talvehtineet metsäpäästäiset kuolevat. Edelliskesänä syntyneet poikaset talvehtivat vuorostaan ja niistä parhaassa kunnossa olevat ja parhaat ruokapaikat löytäneet voivat selviytyä hengissä yli talven.

Levinneisyys, elinympäristöt ja elintavat

Suomessa metsäpäästäinen elää koko maassa. Se on sopeutunut elämään mitä erilaisimmissa ympäristöissä. Helpoiten sen tapaa syvässä, hieman kosteahkossa metsämaastossa, mutta myös aivan toisenlaisissa ympäristöissä - laidunnetuilla merenrantaniityillä, taimikoissa, puutarhoissa, salaojissa, ojanpientareilla, hakkuilla, kesannoissa, tunturien koivuvyöhykkeessä sekä tunturipaljakoilla.

Viestintää

Päästäisyksilöt viestivät keskenään hajuin ja äänin. Päästäisen ääntelyn voi kuulla myös ihmiskorvin. Etenkin keväällä, kiima-aikaan metsäpäästäiset sirisevät kiivaasti keskenään. Niinpä metsässä liikkuva voikun kuulla usein kasvillisuuden joukosta korkeaa siritystä.

Päästäiset voivat suunnistaa ultraäänien avulla siten, että ne kaikuluotaavat ympäristöään lepakon tavoin. Niiden on todettu havaitsevan esteet maastossa jopa puolen metrin päästä.

Pihapiirin ihailijoita keräävä vierailija

Kun pihapiiri rajautuu metsään, niin eipä ole laisinkaan harvinaista, että metsäpäästäinen viipottelee pihamaallakin keskellä päivää. Jos sitä pyrkii tarkemmin näkemään, se saattaa piiloutua kivikasaan. Joskus se voi tulla pihapolulla vauhdilla kohti liikkumatonta ihmistäkin, terävä nokka tuulta halkoen.

Rauhoitus, uhat ja runsaus

Kaikki päästäislajit Suomessa ovat rauhoitettuja eläimiä. Päästäisten pahimpia vihollisia ovat haukat ja pöllöt. Myös kissat pyydystävät metsäpäästäisiäkin, mutta yleensä saalis jää syömättä. Ilmeisesti päästäiset maistuvat pahalta.

Metsäpäästäinen on metsämyyrän ohella Suomen runsaslukuisin nisäkäs. Se on runsaslukuisin kaikista päästäisistämmekin - vain Itä- ja Pohjois-Suomen vanhoissa, erämaisissa metsissä saattavat idän ja musta- eli korpipäästäinen olla joskus yhtä runsaita tai jopa runsaampia.

Metsäpäästäinen. - Kuva Copyright © Hanna Knutsson - Creative Commons.

Lähteet
*Anders Bjärvall, Staffan Ullström: Suuri nisäkäskirja - Tammi
*Kodin suuri tietosanakirja - Weilin + Göös
*Kotimaan luonto - WSOY
*Antti Halkka, Jani Kaaro, Juha Valste, Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas - Otava