JUHANNUSKOKKO
Kokkojen polttaminen liittyy keskieurooppalaiseen tapaan
polttaa tulia kevätjuhlien yhteydessä. Suomessa juhannuskokot roihusivat
ensiksi maamme itäisissä osissa ja sieltä ne ovat levinneet jo aikaa sitten
koko maahan. Ennen 1900-lukua niitä poltettiin lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Länsi-Suomessakin aattoillan juhlatulia on sytytetty mutta eri aikaan: pääsiäisenä,
vappuna, helatorstaina ja helluntaina sekä syyspuolella kekrinä.
Kokko on maassamme tunnettu eri nimityksillä: tulit, tuliset, valkea, valkee, valkkia,
valkia ja valo.
Juhannuskokkoa on nimitetty kokoksi muun muassa Kannaksella ja Inkerissä. Itse sana on
kyllä tuttu muuallakin. Se tarkoittaa murteissa seipäistä tai riuuista tehtyä keitto- tai
yöpymiskotaa taikka teerenpyydystä, metsästäjän suojaksi rakennettua katosta ja
erilaisia muita kekomaisia rakennelmia ja muodostumia.
Kokko on johdettu sanasta kokka, joka puolestaan tarkoittaa keulaa tai esiin pistävää kulmaa.
Komeissa juhannuskokoissa on poltettu, ja poltetaan joskus vieläkin, vanhoja veneitä - kokka
kohden taivasta. Tästä juhannuskokon nimitys ei kuitenkaan johdu, vaan kartiomaisuudesta
ylimalkaan.
Puhutaan myös juhannustulista tai juhannusvalkeista. Sana tuli on murteissa itäinen, valkea
läntinen. Valkeaa on alettu käyttää ikivanhan tuli-sanan kiertoilmauksena, kun hyödyllistä
mutta vaarallista ilmiötä ei ole rohjettu nimittää oikealla nimellä.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva, juhannuskokko - Copyright
©
Flickr/Jyväskylän seurakunta
Juhannuskokkoja on joka lähtöön sen mukaan, missä päin
maata ollaan. Kokkojen rakenne saattaa vaihdella jopa pitäjittäin. Meren ja ja järvien rannoilla
on kokoissa usein poltettu vanha vene, ja myös tervatynnyri oli tapana säästää
seuraavan vuoden kokkoon. Lukuisia erilaisia kokkotyyppejä ovat mm. risukokko,
ristikkokokko, sankakokko, lyhdekokko, venekokko, tervakokko ja tynnyrikokko.
Juhannuskokon sytytti tavallisesti kylän vanhin. Kokko kokosi yhden tai useamman kylän
väen yhteen. Poisjääminen olisi merkinnyt sekä oman että yhteisön onnen vaaraan saattamista.
Sellaista ei entisaikaan pidetty hyväksyttävänä eikä sitä jätetty rankaisematta.
Kipunoiden lennosta ja savun runsaudesta pääteltiin tulevan sadon runsaus. Kekäleet ja
tuhka vietiin pellolle. Kokosta sytytetystä valkeasta on myös viety joka talouteen uusi tuli.
On selvää, että kokon ympärille keskittyivät myös kaikki karkeloinnit ja leikit.
Karjalan kunnailla
Karjalassa, etenkin Kannaksella, kokkoperinne on aikoinaan ollut erityisen rikas:
on poltettu monia erikokoisia ja erilaisia kokkoja.
Karjalassa on poltettu vieri vieressä useita kokkotulia rannansuuntaisena ketjuna.
Näistä isointa ja keskeisimmällä paikalla sijatsevaa on kutsuttu Ukko-kokoksi.
Piikkimäisen kapea ja korkea juhannuskokko säärikokko eli tornikokko on tunnettu
vain Karjalankannaksella, tosin Alpeilla on poltettu samantapaisia juhannuskokkoja.
Viipurin läänin Uudellakirkolla
sytytettiin juhannusaaton alkuillasta "odottokokko" - sikäläisellä murteella uottokokko,
kun odotettiin väen kokoontumista. Paikoin tätä nimitettiin kutsu-, kutsuma- tai
kutsujaiskokoksi. Säkkijärvellä juhannuksenviettäjiä houkuteltiin paikalle pienellä
narrikokolla. Lemillä hätäkokon sytyttäminen oli merkkinä, että pian sytytetään iso kokko.
Koivistolla poltettiin kuivista katajista koottu rätisevä ja paukahteleva kirokokko.
Kannaksen eteläosissa kokoista ensimmäisenä sytytettiin pieni ämmä- eli ämmäinkokko.
Sen jälkeen lapset ja vanhukset menivät yöpuulle. Seuraavaksi olivat vuorossa tyttö- ja
poikakokot. Aattoilta huipentui jopa seitsemän metriä korkean ukkokokon polttamiseen.
Esivanhempamme ovat uskoneet, että juhlatulilla on puhdistava vaikutus.
Kuten muissakin vuotuisjuhlissa myös juhannuksessa
yhdistyvät pakanalliset ja kristilliset perinteet.
Kokko-tulien eräs alkuperäinen tarkoitus on ollut pitää pahat henget loitolla.
Henkiä on peloteltu myös meluamalla. Vastaavia tulia on poltettu myös
talvipäivänseisauksen aikoihin. Ilmeisesti uskottiin, että näinä taianomaisina
aikoina, kun auringon liike näyttää pysähtyvän vähäksi aikaa ääripäähänsä, tulevat
henkiolennot levottomiksi ja lähtevät liikkeelle.
Muuan muassa Sakkolassa on rakennettu korkeita säärikokkoja. Neljä pitkää puuta eli
säärtä lyötiin maahan kehikoksi ja sidottiin yläpäästä yhteen. Kukin sääri nimettiin
kylän naimaikäisille tytöille. Se tyttö, jonka sääri ensimmäisenä kaatui, pääsi
ensimmäisenä naimisiin.
Jos kokko kaatua romahti jonnekin päin, niin sieltä päin sanottiin tyttöjen ensiksi
menevän miehelään. Ja siis sieltä päin osattiin odottaa pitoja. (Luumäki).
Counter
© tiedonportailla.fi