Juhannus - Juhani Aho (1861 - 1921), julk. 1893

Juhannus!

Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa, jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se melkein on muodostunut vaan aatteeksi, käsitteeksi...

Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vaan virvakuva, johon ei näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää mitä lupaa eikä täytä niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.

En ainakaan minä muista, milloin Juhannus olisi ollut se ihana kesän juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.



Eero Järnefeltin kuvitusta Juhani Ahon lastuihin.

Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä, epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoset palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut, kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivän nousun!

Silloinkun ei itä satanut, niin puki länsituuli taivaan harmaasen sarkaan ja silloin kuin pohjoinen vuoden ihanimmaksi aijottuna yönä ei ajanut palelluttavia viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maanemo äsken oli roudan kanssa taistellen synnyttänyt.

Se kylmä, sydämetön, järkevä Juhannus... mistä on se saanut sen maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?

Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme nähdä ja kokea — uskomme ihanteihimme!

Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikk'emme pitkiin aikoihin näkisikään sitä, mitä haemme, vaikk'ei päivämme pyörä meille korkeinta kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin vyöryä piiloonsa päin, niin tiedämme me kuitenkin, että se on olemassa, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja meille siitä näkemästään kertoneet.

Ja me toivomme, että se ehkä kerran vielä meillekin uutimensa aukasee se valo, joka ainoastaan sinä päivänä esiytyy oikeassa valossaan.

Ja, sentähden me, vaikk'emme sitä viime vuonna olisi nähneetkään, toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikk'emme tänäkään vuonna saisi toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta.

Meidän on nähtävä ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä seisomassa edessämme.

Nekin, jotka ehkä eivät enää mitään toivo ja joille Juhannusyön aurinko on kuin ainaiseksi kadotettu ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat vuorilleen muistelemaan niitä ihania aikoja, jolloin länsi oli maata lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä kuvastunut tyyneen lepposaan laineesen ja vuoden ihanin yö näyttänyt heille vuoden ihanimman aamu-auringon.

Juhani Aho (1861 - 1921)

Juhani Aho on yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista. Hänen tuotantoonsa kuuluu niin realistista kansankuvausta (Rautatie) kuin psykologista realismiakin (Yksin). Juhani Aho syntyi ja kasvoi savolaisessa herännäispappilassa. Lapsena hän ei saanut lukea laisinkaan ns. "maallista" kirjallisuutta, johon tutustumiseen hänelle tarjoutui mahdollisuus vasta myöhemmin.

Juhani Ahon kirjailijanmaineeseen on selvimmin vaikuttanut hänen teostensa ehyt taiteellinen, eritoten kielellinen valmius ja tyylin varmuus. Luonnon ja luonnonläheisten ihmisten kuvaajana Aho oli Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä impressionisteja.

Juhani Ahon tunnetuinta tuotantoa ovat hänen lastunsa eli lyhyet, novellinmuotoiset tarinat ja tunnelmapalaset.


Counter