Joulusadut, joulunovellit, joulutarinat

Emil Nervander: "Jouluvieraita" - vanhapiikasisarukset Hedda ja Roosa ja heidän ihanat jouluvieraansa pikku Emma, kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva - sekä 12-vuotias Matti

Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin ihanaa päivää.

Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä - hänen nimensä oli Hedda - tyynesti ja rauhallisesti hienoksi siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta. Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla.

Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin, joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin itään kuin länteen, niin aamu- kuin ilta-aurinkoa päin.

Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä.

Käyräviivainen piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka; pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes hätätilassa siirtyä heidän käsistään.

Kullattuihin puitteihin sovitettu ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset, hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella, näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki samanlajista kestävää tamastikangasta.

Ainoastaan huolellisesti puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.

Kevein ja nopein askelin Hedda meni lautasineen läpi salin sisähuoneeseen, jossa hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa Roosa jo useita vuosia oli vuoteen omana kitunut, voimatta ilman muiden apua liikkua mihinkään huoneessa. Heddan kurttuiset kasvot, joita ympäröi harmahtavat pörheät hiukset, pistäen esille hänen valkean nokkospalttinamyssynsä alta, ilmaisivat hilpeyttä, jota elämä ei vielä ollut masentanut.

Tänään oli Roosa jouluaaton kunniaksi puettaunut vanhaan, mustaan silkkihameeseensa ja makasi peiton päällä, luoden huoneeseen astuvaan sisareensa lempeän, lakkaamattomassa kärsimyksessäkin hymyilevän silmäyksen.

"Saa nähdä, rakas Roosa, kuinka meidän joululeivoksemme tänä vuonna ovat onnistuneet", virkkoi Hedda, laskiessaan lautasen pienelle pöydälle sisaren vuoteen viereen. "Ah, miten herkulliselta se näyttääkin ja kuinka hyvälle se tuoksahtaa", lausui Roosa hilpeästi. "Panit kaiketi taikinaan riittävästi sokeria ja manteleita, jotta lapset tuntevat ne vanhojen tätien leivoksiksi?"

"Siitä saat olla varma", vastasi Hedda nauraen. "Olen ehkä liiaksikin tavaraa haaskannut. Panin taikinaan ainakin kolme ruokalusikallista enemmän kuin tavallisesti tuota parempaa voita ja valvoin leivosten paistumista niin tarkkaan, että toivon parasta".

"Nehän ovat erinomaisia - kiitos hyvä Hedda! Kun sitä elää niin niukoissa oloissa kuin me, niin tuntuu ilahduttavalta, jos voi ystävilleen tarjota jotakin oikein maukasta. Eikö sinun tullut kylmä vetoisessa keittiössä?"

"No niin, tänä aamuna siellä oli jokseenkin koleata. Ajattelehan, vesi oli sankoon jäätynyt. Kai meidän täytyy siirtää munalaatikko salin nurkkakaappiin, kunnes pakkanen vähän lauhtuu. Mutta keittiö on miellyttävän lämmin, sen jälkeen kun siinä leivottiin."

"Kunhan vaan siellä ei häkää liene?"

"Eipä toki, pikku Roosaseni. Ehkä sinulle edeltäpuoliskahvi maistuisi, koska meillä nyt on juhlapyhä edessä?"

"Kiitos, rakas Hedda. Minulle tekisi kuppi kahvia hyvää ja eiköhän sinullekin kaiken tämän joulupuuhan jälkeen. Ja olkoon meille nyt näin joulun sattuessa se ylellisyys sallittu."

"Olkoon vaan. Sinun pitäisi nähdä kahvipussi; se on niin täyteläinen ja pullistunut, ihan kuin olisi jonkun kauppaneuvoksen ruokasäiliöstä. Ei tule viipymään kauvan, ennenkuin kahvi on valmis", lisäsi hän päätään nyökäyttäen ja lähti taasen keittiöön, missä kahvipannu pian iloisesti porisi tulella.

Hiljaa tikutti seinäkello Roosa sisaren huoneessa, missä oli miellyttävän lämmin ja lumivalkoisista uutimista ja sänkyjen kirjo-ompeluisista patjasista alkaen äsken valkaistuun uuniin ja siisteihin seinäverhoihin saakka, joiden vaaleanharmajaan pohjaan oli painettu vaaleanpunaisia kukanoksia, niin puhdasta, niin siistiä kaikki.

Roosa sulki ja avasi taasen silmänsä, vilkaisi isän, äidin ja veljen muotokuviin, jotka olivat öljyyn maalatut. Nämät henkilöt olivat aikoja sitten kuolleet. Hän kuunteli, mitenkä porstuanovi avattiin ja suljettiin, sekä ihmetteli, kuka oli tullut. Sitten hän lausui moniaita hyväilysanoja kanarilinnuille, jotka tänään olivat mitä hilpeimmällä tuulella ja lauloivat täyttä kurkkua.

Ennen pitkää aukesi taasen salin ovi. Hedda palasi siskonsa luo ja hänen edellään käveli nuori tyttö, kantaen kahvitarjointa.

"Näetkö, Roosa", sanoi hän, "pikku Emma on tullut toivottamaan meille hauskaa juhlaa, vaikka hän eilen jo sai luvan olla poissa joulupäivinä. Ja ompa hän ollut minulle oikein hyväksi avuksi keittiössä."

"Hyvää päivää, hyvää päivää, kiltti Emma! Sinäpä olit oikein ystävällinen. Jospa nyt teille kaikille tulisi iloinen juhla", virkkoi Roosa hyvin tyytyväisenä heidän nuoren auttajansa kohteliaisuuteen.

"Ja niinpä on Emma", jatkoi Hedda, tytön ansioita luetellen, "tuonut meille kelkan täyden tuoreita kuusen havuja, niin että voimme pitää koko pitkän juhlan porstuata hienona."

"Mutta sinähän olet oikein kiltti", sanoi Roosa ystävällisesti, pehmeällä kädellään keveästi taputtaen nuoren, kukoistavan tytön sormia, jotka olivat pakkasesta käyneet punaisiksi. "Nyt täytyy sinun, Hedda, tarjota Emmalle kuppi lämmintä kahvia leivän kanssa ja, kuulehan vielä, mantelikieku myöskin. Sinun pitää juoda kaksi kuppia, niin että lämpenet; tänään on ulkona kylmä. Ja onnellista juhlaa, kiltti lapseni, vie terveisiä kotia! Onnellista juhlaa!"

Hedda saattoi Emman sairaan huoneesta, ja, ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen, kiitti Roosa nuorta tyttöä, kun näki tämän poistuessaan pistävän muutamia hentoja kuusenoksia linnuille häkin ristikosta.

"Kuinka ystävällisiä kaikki sentään ovat meille vanhoille", ajatteli Roosa taasen yksin jäätyään.

Päivä kului kulumistaan. Molemmat siskot söivät pientä, vaatimatonta puolista kilvan kanarilintujen kanssa, ja sitten alkoi Hedda laittautua illempana lähteäkseen heidän läheisimpien sukulaistensa luokse pappilaan. Hänen piti siellä viettää pari tuntia jouluaatosta. Semmoinen oli Roosan ehdoton tahto.

"Näetkös, hyvä Roosa", sanoi Hedda, sitoessaan päähänsä parhaimman valkoisen myssynsä, "tiedät kyllä, että minä en halua jättää sinua, mutta en tahdo menetellä vastoin mieltäsi, koska itse lupasit serkulle, että minä tulisin. Ja niin he saattaisivat luulla, että sinä olisit hyvin huonona, joll'en tulisi tänä iltana heille, ja sitähän he eivät saa ajatella, koska päivä päivältä tulet mielestäni yhä reippaammaksi. Saa nähdä, emmekö me molemmat ensi vuonna yhdessä vietä jouluaattoa pappilassa. Siitäpä vasta oikea ilopäivä koituisi."

"Niin, saa nähdä", sanoi Roosa hymähtäen.

Alkoi jo hämärtää.

Roosa kysyi paljoko kello oli ja virkkoi sitten: "Onko sinulla nyt kaikki valmiina, jos pappilan nuori väki tänäkin vuonna tulisi tervehtimään minua jouluaattona?"

"Niinpä niinkin", vastasi Hedda ja alkoi sytyttää kynttilöitä molemmissa huoneissa. "Isoisän kauniit pontalviinilasit ovat esillä salissa ja näyttävät muhkeilta kristallikarahvin rinnalla, jossa tuo punainen kirsikkamarjaviini niin koreasti helmeilee. Ja mantelikie'ut, uskallan toivoa, tulevat kiihdyttämään ruokahalua. Luulen niiden tänä vuonna onnistuneen yhtä hyvin kuin Margret tädin täällä ollessa viisi vuotta sitten, jolloin saimme osaksemme paljon kiitosta leivoksistamme."

Samassa sairaan herkkä korva kuuli ääniä, jotka lähestyivät taloa. Hedda riensi asettelemaan patjoja siskon ympärille, niin että hän saattaisi olla puoleksi istuallaan vuoteessa ja ottaa nuoria vieraita vastaan, joiden kuultiin nyt tulevan portaita ylös.

"Tiedätkö, Hedda hyvä", virkkoi sillä välin Roosa, "meillä on täällä pienessä ystävällisessä nurkassamme sentään oikein hyvä ja hauska ollaksemme", ja hän puristi heikosti siskon uskollista kättä.

"Jumalalle kiitos kaikesta", lausui Hedda, luoden sairaaseen äidillisen silmäyksen, "kesästä, ja keväästä, syksystä ja joulusta".

Hellävaroen hän vielä laittoi sisaren hienon myssyn kuntoon, veti oman kaulavaippansa ylemmäksi hartioilleen ja meni hilpeänä ja iloisena kuin ainakin vastaanottamaan nuoria vieraita, jotka tällä välin vanhan tavan mukaan olivat keittiössä heittäneet yltään päällysvaatteensa.

Nuorisojoukko, joka seuraavassa tuokiossa täytti vanhojen siskojen huoneen, muistutti, näin täällä ollessaan, pientä kimppua tuoreita kukkia: kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva.

Muistettava on myöskin reipas, jo kahdentoista vuoden ikäisenä miehekäs Matti, joka tätien edessä tarmokkaasti kumarsi ja siinä onnistui vetämään näiden huomiota uusiin, ihan kummallisen äänekkäihin saappaihinsa, joiden kirjavia, sangen komeita raksia hän ei katsonut varsin sopivaksi näyttää muille kuin pappilan renkituvan pojille.

Nuoret kokoontuivat reippaan, ystävällisen Hedda tädin ympärille kuten kananpoikaset emonsa turviin. Hänellä oli heidän jokaisen varalle leikillinen sana taikka pieni hyväily, viedessään heidät siskon luo, joka silminnähtävästi ihastui, nähdessään näitä nuoria ja sitä kainoa intoa, jolla kukin kiiruhti antamaan joululahjansa, pieniä salaperäisiä kääröjä, joihin uskomattoman paljon lakkapahkurolta oli painettu. Hedda täti saisi pappilassa joululahjansa, mutta nuoret tahtoivat kaikin mokomin olla itse näkemässä kun Roosa täti avasi hänelle kuuluvat kääröt, sillä se tuotti heille verratonta huvia.

Kiitokset olivat tietysti yhtä sydämmelliset kuin antajain tarkoitukset, ja nyt seurasi tuo joka vuosi uudistuva kysymys: "Rakas Hedda, mitä meillä nyt on herttaisille vieraillemme tarjottavaa?" jolloin näiden mieliin aina johtui - eikä siitä ollut kovinkaan pitkä aika kuin vanhemmat näistä vielä olivat lapsia - mitä herkullisimmat mantelikie'ut, jommoisia ainoastaan tädit osasivat leipoa, sekä pienet, kummallisen näköiset lasit, jotka näyttivät ikäänkuin sadoista läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.

"On kuin onkin" - olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin, jossa sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia lauseita niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" - "ota lisää hyvä Tyyra" - "kah, Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua" ynnä muuta ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen, jossa hän hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia jäähyväishetkellä vielä kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin ilahtuneet katseet ja valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla tavalla tätien oivallisia leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi.

Hedda täti oli nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja, jotka Anni tänä vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta kohta oli käsissä hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia pappilaan, seurassaan Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella tarkasti, ettei sisarelta mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse kerran taas viivähtäisi kotvasen ulkona.

Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet - lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä kädestä vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen pappilan lasten joukossa.

Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.

Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."

Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran poistuessa pihalta.

Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan: "Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni, pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."

"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.

"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas sulhoni!"

"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia! Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"

"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli, ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei sisaruksetkaan.

Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut, että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.

Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä. Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"

"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita oli ladottu.

Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.

"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun Maunoseni."

"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa, nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.

"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin sortui - sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja kuihtui.

- Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme. Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle, joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä.

Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.

Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"

Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.

Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta, paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä levollisesti kuin hänen lähtiessään.

Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi silmänsä.

"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka istui sängyn laidalle.

"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata - mutta - mutta mitä kummia - tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku Tyyran salaisuus."

"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. - Ah, rakas Hedda! Meillä on ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."

"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen terveyden kalliin lahjan."

"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä. Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."

Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen ikuiseen lepoon.

Emil Nervander (1840 - 1914)

Suomalainen Emil Nervander oli merkittävä kirjailija ja taidehistorioitsija. Hänen kirjallinen työnsä ja tuotantonsa ulottui tavattoman laajalle alueelle - hän kirjoitti kansa- ja maantieteellisiä kuvauksia, kulttuurihistoriallisia muoto- ja muistikuvia, matkakertomuksia, kirkkotaidetta koskevia teoksia sekä teatteriin liittyviä artikkeleita.

Emil Nervander kirjoitti myös romaaneja, näytelmiä, runoja, novelleja ja kertomuksia, joista tunnelmallinen joulukertomus "Jouluvieraita" on hieno esimerkki.

Topeliuksen "hartaana aseenkantajana" ja "vanhan kansallisromanttisen suunnan miehenä" pidettyä Emil Nervanderia pidetään suomalaisen novellin isänä. Hänellä on myös asemansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa, sillä hänen novellinsa "Uotilan isäntä" (1870) on ensimmäinen suomalainen kirjallinen tuotos, jonka keskiössä on murha.
Jouluaikaa