Syntinen joulupuuro - Teuvo Pakkala

Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos. Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.

Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:

-- Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten isästä!

Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin isästä.

Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle.

Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä.

Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla jotakin uutta ja epäselvää.

"Tilu tilu talla..." Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!

Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.

Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä. Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja.

Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja. Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.

Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut, liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.

Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin ja niinkin.

Tilu tilu talla,
taivahan alla
ei ole toista
Elsani moista!

Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän kanssa.

-- Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin.

Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.

-- Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa padasta, riisryynipuuroa!

-- Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti. -- Ainoa jouluilta, jonka me yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.

Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa laittaa.

-- Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.

Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.

Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi kadulle...

Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.

Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin puutarhasta talon kartanolla huudettiin:

-- Mitä tyttö hakee?

Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni puutarhaan.

-- Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.

Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat.

-- Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan.

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa.

Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa, ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena.

-- Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan.

-- On kiitoksia.

-- No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa!

Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui kauhealle.

Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla.

Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.

-- Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn, kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille pakanarouville.

-- Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.

Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.

-- Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi.

Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten. Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä. Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!

Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin tulisi kotia...

Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo...

Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä odotettiin.

Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.

Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli Elsalle kertonut.

Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut, niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut.

Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.

Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?

Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.

Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!

Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään.

Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.

-- Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.

Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei tarvitse muitten sitten mennäkään.

Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.

Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.

Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.

Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa.

Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä.

Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa.

Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.

Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt?

-- Et ole varmaan uskonut rukoillessasi?

-- Uskon minä.

-- Olet ollut tottelematon äidillesi?

-- En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt anteeksi äidiltä ja Jumalalta.

Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin!

Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti puhahteli.

Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen!

Hän aivan kuin jähmistyi.

Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin, kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!...

Voi kauheaa!