PAHOLAINEN eli PIRU
Paholainen, piru, saatana, viikatemies - pahuuden ja kuoleman kuninkaalla,
helvetin hallitsijalla on
eri yhteyksissä erilaisia nimityksiä.
Paholainen on pahuuden edustaja monissa uskonnoissa. Sitä koskeva oppi lähtee
näkemyksestä, jonka mukaan on olemassa sellaista perusjuurista pahuutta,
jota ei voi selittää pelkästään ihmislähtöiseksi. Pohdittaessa teologisesti
pahan olemusta, paholainen on usein ymmärretty Jumalaan rinnastettavaksi,
mutta hänelle vastakkaiseksi hahmoksi.
Kansanperinteen paholaiseen eli piruun puolestaan on liitetty hyvin monenlaisia
ominaisuuksia, joissa vain mielikuvitus on ollut rajana. Usein pahan edustajaa
voidaan ajatella pelkästään vertauskuvallisena.
Paholainen raamatussa ja juutalaisuudessa
Paholainen esiintyy jo muinaisen Babylonian, sekä muinaisten Persian
ja Egyptin uskonnoissa. Vanhan testamentin vanhemmissa kirjoissa se mainitaan
varsin harvoin. Perinnäisesti on syntiinlankeemuskertomuksen käärme
ymmärretty paholaisen ruumiillistumaksi. Jobin kirjassa esiintyy itse saatana,
jota vastaava hepreankielinen sana merkitsee vastustajaa, vihollista.
Saatana on lähinnä Jumalan tuomioistuimen edessä oleva syyttäjä.
Varsinaisesti vasta myöhäisjuutalaisuudessa paholainen käsitetään
Jumalan vastustajaksi, langenneeksi enkeliksi,
joka viekoittelee ihmisiä syntiin ja samaistuu paratiisin käärmeeseen.
Quimranin teksteissä hän on pimeyden enkeli, Belia, joka lopun aikana
kukistetaan. Uudessa testamentissa pahan ilmentymästä käytetään nimityksiä
diabolos, Beliar, Beelsebul tai Beelsebub.
Paholainen suomalaisessa kansanperinteessä
Kansanperinteemme paholainen, piru, on hyvin moni-ilmeinen. Vanhoissa myyteissä se
dualistisen perusasetelman mukaan on luojajumalan kilpailija. Jumala luo maailman
hyvät elementit, kun taas pahat elementit, kuten käärmeet ja kivikot, ovat
pirun luomia.
Saduissa piru esitetään konnana ja veijarina, ja legendoissa kerrotaan
pyhien miesten taistelusta pahan voimia vastaan. Etenkin keskiajalla näyttää
kirkollisen ja kansanperinteen välillä olleen erittäin huomattavaa
vuorovaikutusta. Piru on yksi Agricolan mainitsemista hämäläisten eli länsisuomalaisten
jumalista. Suomessa näyttävät useimmat piruun liittyvät kertomukset olevan perinnelainaa, jonka
juuret ovat Keski-Euroopassa.
Paholainen kirjallisuudessa
Klassinen paholaisen kuvaus sisältyy John Miltonin (1608 - 1674) runoelmaan
Kadotettu paratiisi. Kuuluisa on niinikään Faustin tarina, jossa päähenkilö
myy itsensä paholaiselle saavuttaakseen salaisen tiedon. Aihetta ovat käsitelleet monet
kirjailijat, mutta se on tullut erityisesti tunnetuksi Wolfgang von Goethen (1749 - 1832)
samannimisen runodraaman ansiosta.
Suomalaiset kirjailijat ovat kansanperinteen innoittamana kuvanneet paholaista
myös huumorin avulla. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
paholainen on koominen hahmo, Joel Lehtonen Henkien taistelussaan puolestaan
esittää paholaisen purevan satiirin avulla.
Useat suuret kirjailijat, kuten Graham Greene, eivät pidä tuotannossaan pahaa persoonallisena
olentona vaan pyrkivät tarkastelemaan pahuuden olemusta laajemmin
ja yleensäkin tutkimaan hyvän ja pahan välisen taistelun problematiikkaa.
Lucifer
Paholainen sai keskiajalla nimityksen Lucifer - valontuoja, kointähti.
Nimi liittyy Jesajan kirjaan. Kansa ymmärsi paholaisen luonnonomaisesti, eri hahmoissa
tavattavaksi olennoksi. Tällaisiksi hahmoiksi vakiintuivat vähitellen pukki,
kaviojalkainen ja ontuva nuorukainen tai mies, siivekäs kaunis nuorukainen,
kolmijalkainen hahmo ja kaksipäinen käärme.
Ilmeisesti nämä kuvitelmat saivat aineksensa erilaisista myyteistä, esimerkiksi
Pania ja satyyreja koskevista kreikkalaisen jumaltaruston käsityksistä.
Paholaisen ja hänen joukkojensa töitä nähtiin kaikkialla. Niiden väkivaltaista
vastustamista merkitsivät noitavainot.
Kirkkotaiteen pirut
Kansanperinteen paholaiskuvitelmat saivat ilmauksensa kirkkotaiteessa, joka vuorostaan
vaikutti kansanomaisiin käsityksiin. Kuvitelmat paholaisesta olivat taiteilijoille
herkullinen kuva-aihe. Monissa keskiaikaisissa kirkoissa paholainen kuvataan hirviöksi.
Usein on myös viittauksia paholaisen ja seksuaalisuuden väliseen yhteyteen.
Nykytaiteessa kirkon ulkopuolella ei ole vain viittauksia seksuaalisuuteen, vaan
se on useinkin paholaistaiteen keskeinen sisältö.
