Kuvassa yllä: Ground Spider - Maahämähäkki, Oglala Sioux. Hänet kuvasi vuonna 1899 Heyn Photo, Omaha, Nebraska. Spider-nimi liittyy Siouxien mytologian Iktomiin, joka oli dakotojen ja lakotojen henki- ja sankarihahmo, suuri viisauden opettaja, ja joka esiintyi joskus hämähäkinkin hahmossa.

INTIAANIEN FYYSISIÄ OMINAISUUKSIA

Fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja ulkonäöltään intiaanit vaihtelevat suuresti, etenkin kun tarkasteluun otetaan mukaan myös latinalaisen Amerikan intiaaniväestö. Intiaanien moninaisuutta korostaa se, että heitä ei koskaan ole voitu luokittaa etnisesti yhdeksi kansakunnaksi. Kukin intiaaniryhmä jakautuu moneen kansaan, heimoon, alaryhmään ja leirikuntaan, jotka poikkeavat toisistaan hyvin paljon niin kieleltään, kulttuuriltaan kuin kasvonpiirteiltäänkin.



Intiaani, teinityttö vuoden 1894 kuvassa hymyilee leveästi. Hymyileminen valokuvassa tuohon aikaan oli hyvin harvinaista. Valokuvaajat eivät sanoneet kuvattavalle, että nyt hymyä. Kuvauksessa valotusajat olivat pitkiä ja siihen ei suupielten liikuttelu sopinut laisinkaan. Myös kulttuurisesti ajat olivat toiset. Normaalit ihmiset eivät valokuvissa hymyilleet, siihen syyllistyivät vain mieleltään järkkyneet, humalaiset ja muuten oudot eläjät. Kun nykyisin tavataan outoja ihmisiä, hymyillään. 1800-luvulla intiaaneilla ei ollut mitään tarvetta hymyillen yrittää miellyttää valkoisia kuvaajia, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka fyysisesti mitään "tyypillistä" intiaania ei olekaan olemassa, niin joitakin yleisesti esiintyviä ominaisuuksia voidaan löytää. Lähes kaikkien intiaanien tukka on suora, karkea ja musta - vaalea- taikka punatukkainen intiaani on harvinainen poikkeus. Intiaanien silmät ovat useimmiten ruskeat. Samoin ihonväri on useimmiten ruskeahko, tosin eräillä seuduilla aika vaalea. Miehillä parrankasvu on usein heikko.

Intiaanien poskipäät ovat yleensä korkeahkot, silmänaukko joskus vinohko. Nenän muodossa on eri heimoilla eroja. "Kotkannenä" on yleinen Pohjois-Amerikan itäisissä osissa eläneillä intiaaneilla ja he ovat myös pitkäkasvuisempia, kun taas suuri osa Yhdysvaltain lounaisosan ja Länsi-Kanadan intiaaneista on ollut lyhyehköjä.

Kiowa-äiti Sah Nee Mah lapsensa kanssa. Lapsi on kehtolaudassa. Tämä oli eräänlainen kantoreppu, jota Kiowa-naiset käyttivät lastensa pitämiseen. Tällaiset valokuvat ovat esitys maailmasta, jota ei enää pitkään aikaan ole ollut olemassa. Kiowat muuttivat Lounais-Montanasta Isoille tasangoille, ja suuri osa heidän elämäntavastaan ​​ keskittyi biisonien metsästykseen ratsastaen. Amerikan intiaanit näkivät 1800-luvulla elämäntapansa tuhoutuvan Yhdysvaltojen laajentumisen myötä länteen. Kiowat olivat yksi viimeisistä tasankojen heimoista, jotka antautuivat hyökkäävälle Yhdysvalloille. Rasismi ja populaarikulttuurissa säilynyt myytti Amerikan lännestä ovat vääristäneet kuvaa Amerikan intiaaneista. Vasta etnisten tutkimusten lisääntyminen ja uusi lähestymistapa Yhdysvaltojen historian tarkasteluun ovat mahdollistaneet muutoksen käsityksissä.

Intiaanit ja valkoiset

Intiaanit ja valkoiset eivät suinkaan olleet aina vain sotajalalla toistensa kanssa, vaan ystävyyssuhteitakin syntyi.

Intiaanit ja valkoiset uudisasukkaat muodostivat usein myös pariliittoja. Vuorilla talvikausien ajan asustaneet turkismetsästäjät tuskin olisivat edes selviytyneet pitkistä talvista ilman intiaanivaimoaan, jollainen heillä usein oli.

Useimmat alkuperäiset amerikkalaiset kuuluvat O-veriryhmään. Keski- ja Etelä-Amerikassa tämä veriryhmä on vielä yleisempi, kuin Yhdysvaltain ja Kanadan alkuperäiskansoilla. Monet eskimoista ja deneläisistä intiaaneista kuuluvat kuitenkin A-veriryhmään. Maailman tihein keskittymä A-verisiä löytyy mustajalkaintiaaneista.



White Bull, Valkoinen Härkä. Hänen syntymäpaikkansa oli Mustat kukkulat (engl. Black Hills) ja siellä hän kuului merkittävään Sioux-perheeseen. Hänen isänsä oli Miniconjou - päällikkö Makes Room, Tekee huoneen, jonka veli oli One Bull, Yksi Härkä. Hän otti osaa Little Bighornin taisteluun 25.6.1876. Taisteluiden jälkeen Valkoinen Härkä liittyi setänsä, Hunkpapa Siouxien johtajan, Sitting Bullin eli Istuvan Härän joukkoon ja matkasi sen mukana Kanadaan. Kuvassa yllä on Valkoista Härkää Buffalo Billin Showssa esittänyt intiaani, ei siis alkuperäinen Valkoinen Härkä.

Viimeinen mohikaani

Millaisina intiaanit näyttäytyivät valkoisille aikalaisille ainakin kuvitteellisissa intiaanikirjoissa, siitä antaa hyvää kuvaa James Fenimore Cooper vuonna 1826 ilmestyneessä, intiaaneista kertovassa seikkailukirjojen klassikossaan "Viimeinen mohikaani":

"Matkalaiset katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeaa ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea teennäisyyttä. Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta vihreä, hetalereunainen metsästysmekko, ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden ja puhtaiden piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa otsaansa ja sopusuhtaista, jalomuotoista päätänsä, joka ritarillista nylkyhiustupsua lukuun ottamatta oli ajeltu paljaaksi."

Intiaanien luonteenpiirteitä

Jos ylipäänsä jollakin kansalla on kansalle ominaisia, periytyviä luonteenpiirteitä, niin niiden seulominen erilleen kulttuuriperinteeseen liittyvistä käytöstavoista on mahdotonta. Kun esimerkiksi jotakin intiaanikansaa, vaikkapa apasseja, sanotaan sotaisaksi, kyse on kansan ja heimon perinteistä eikä geeneistä.

Intiaanit kuvataan usein myös täysin tunteettomiksi, eleettömiksi, kylmäverisiksi, kavaliksi ja julmiksi. Tämän kuvan heistä antavat ne Amerikkaan Euroopasta tulleet siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä, jotka ovat joutuneet sotimaan intiaaneja vastaan.

Omissa oloissaan intiaanitkin olivat ihan normaaleja ihmisiä, jotka käytökseltään tuskin poikkesivat Euroopan kivikautisista ihmisistä. Ja mitä tulee julmuuteen, jota intiaanit osoittivat vihollisiaan kohtaan, niin siinä suhteessa ei valkoinen mies jäänyt yhtään jälkeen, päinvastoin.