Jänis ja siili - Grimmin veljesten klassikkosatu

Tämä juttu kuulostaa kerrottaessa valheelta, pojat, mutta totta se kumminkin on, sillä isoisäni, jolta sen kuulin, oli tapana sitä kertoessaan lisätä: "Tottahan sen toki täytyy olla, poikaseni, muutenhan sitä ei voisi kertoakaan." Tähän tapaan se juttu kävi.

Olipa kaunis sunnuntai-aamu elonleikkuun aikaan, juuri kun tattari kukki, aurinko oli kiivennyt korkealle taivaalle, aamutuuli puhalteli lämpöisesti puitten latvoissa, leivoset livertelivät ilmassa, mehiläiset surisivat tattarin kukissa ja ihmiset kävivät parhaissa pyhäpukimissaan kirkkoon ja kaikki eläimetkin tunsivat mieluista oloa, niinpä siili-ukkokin.



Siili-ukko seisoi tupansa ovella, kädet ristissä rinnalla, antoi suvituulen sivellä poskiaan ja hyräili iloista laulunpätkää niin hyvästi tai huonosti kuin siilin on yleensä tapa hyräillä leutona suvisena sunnuntai-aamuna. Siili-ukon täten hilpeästi hyräillessä pesi ja puki siili-muori lapsikakarat, sillä hänen tarkoituksenaan oli, että perhe lähtisi sunnuntaikävelylle läheiseen tattaripeltoon katsastamaan, miten päästäiset ja etanat siellä jaksoivat — nämä näetsen kuuluivat siiliperheen vakinaiseen pyhäruokajärjestykseen — ja hän huusi ukkoakin tulemaan perästä. No, mitäs tuosta, sanottu ja tehty. Ukkosiili lukitsi tuvanoven varmasti kiinni ja lähti käydä köntystelemään hänkin tattaripeltoon.

Mutta hän ei ollut vielä ennättänyt kotoa sen kauemmaksi kuin sen ison oratuomipensaan kohdalle, joka kasvaa pellon edustalla, kun hän tapasi jäniksen, joka oli jokseenkin samanlaisilla asioilla, näet menossa katsastamaan, kuinka hänen kaalinsa menestyivät. Jäniksen nähtyään siili-ukko toivotti ystävällisesti hyvää huomenta. Mutta jänis, joka olemukseltaan on paljon ylhäisempi herra ja sen ohessa julman koppava, ei vastannut siilin tervehdykseen, vaan kysyi tältä mahtavan ivallisella sävyllä: "Mitäs sinä näin kauniina aamuna täälläpäin maleksit?"

"Olenpahan vain menossa kävelemään", sanoi siili. "Vai kävelemään?" nauraa jänis, "minusta tuntuu, että voisit käyttää sääriäsi parempiinkin asioihin." Tuollainen tyly vastaus harmitti siiliä mahdottomasti, sillä kaikkea muuta hän voi rauhallisesti sietää, mutta sääriänsä hän ei suvainnut ivailtavan, vaikkapa ne luonnostaan olivatkin vääränlaiset. "Kuvittelet kaiketi", hän sanoi äkämystyneenä, "että itse mukamas voit omilla säärilläsi toimittaa jotain enempääkin?"

"Sitäpä juuri tarkoitankin", sanoo jänis. "Voipihan koettaa", sanoo siili, "arvaanpa, että jos juoksemme kilpaa veikasta, niin pyyhkäisen sinun edellesi." — "Tuollaiselle puheelle ei voi olla nauramatta", sanoi jänis, "sinä muka väärillä säärilläsi pystyisit minut voittamaan! Mutta samapa se minun puolestani, jos sinulla kerran on halua. Mistä pannaan veikkaa?" — "Kultakolikosta ja viinipullosta", ehdottaa siili. "Olkoon menneeksi", sanoo jänis, "tuohon käteen, ja kilpailu voi alkaa vaikka paikalla." — "E-ei, niin kiirettä ei minulla ole", tuumii siili, "vatsani on vielä tyhjillään. Ensin menen kotiin murkinoimaan, mutta puolen tunnin perästä olen paikalla."



Näin sanoen siili lähti patikoimaan kotia, mutta matkalla hän tuumiskeli seuraavaan tapaan: "Jänis luottaa pitkiin sääriinsä, mutta ehkäpä minä hänestä sittenkin selviän. Hän on tosin ylhäinen herra, mutta monessa suhteessa sangen typerä veikkonen, ja vedonlyönnin hän saa joka tapauksessa maksaa." Kotiin tultuaan siili puheli muorilleen: "Eukko, vedähän kiiruusti vaatteet yllesi, sinun täytyy lähteä kerallani läheiseen kesantopeltoon." — "Mikä nyt on hätänä?" kysyy muori. "Minä olen pannut jäniksen kanssa veikkaa kultakolikosta ja viinipullosta, jotta voitan hänet kilpajuoksussa, ja sinun pitää olla siinä leikissä mukana." — "Hyvä Isä sentään, ukko rukka", parahtaa muori, "olitko sinä aivan järjiltäsi, kuinka sinä jäniksen kanssa pystyt kilpaa juoksemaan?"

"Tukkea suusi, eukko", ärähtää ukko, "se on minun asiani. Älä sekaudu miesväen asioihin. Ala joutua, laita pyhävaatteet päällesi ja lähde sitten mukaan." Mitähän siili-ukko teki muorillaan kilpajuoksussa? Se selviää seuraavasta.

Kun he yhdessä patikoivat tattaripellolle päin, opasti ukko eukkoaan jutun juoneen. "Kuulehan nyt tarkkaan, mitä sanon. Katsoppas, tuolla pitkällä kesantopellolla meidän kilpailumme tapahtuu. Jänis juoksee yhtä vakoa pitkin ja minä toista, ja tuolta yläpäästä me alamme. Sinulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin että käyt istumaan vakoon, ja kun jänis tulee toista vakoa pitkin kohdallesi, huudat hänelle vastaan: 'Kas tässä minä jo olen!'"

Näillä puheilla he olivat jo ennättäneet kesantopeltoon, siili näytti eukolleen tämän vartiopaikan ja lähti itse taapertamaan pellon yläpäähän. Siellä jänis oli jo odottamassa. "Joko alotetaan?" kysyy jänis. "Mikäs siinä, alotetaan vain", sanoo siili. Kumpikin asettuu vakonsa päähän. Jänis lukee: "Hei yks, hei kaks, hei kolme!" ja lähtee patistamaan kuin myrskytuuli vakoa alaspäin. Mutta siili juoksi vain kolme askelta ja istahti sitten levollisesti vakoonsa.



Kun nyt jänis tuli täyttä lentoa peltoa alaspäin, huusi siili-muori hänelle vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis hätkähti peräti kummissaan; hän ei osannut muuta ajatellakaan, kuin että hänellä oli edessään ukkosiili itse, sillä kuten tunnettu tässä luomakunnan lajissa ovat molemmat sukupuolet hyvin toistensa näköiset. Jänis arveli kumminkin: "Ei tämä mahda olla puhdasta peliä."

Sitten hän huusi: "Uusi yritys, käännös ympäri!" Ja nyt hän lasketti jälleen kuin myrskytuuli, niin että pitkät korvat painuivat pitkin selkää. Mutta siili-muori jäi rauhallisesti paikoilleen, ja kun jänis tulla suhisuttaa, huutaa hän taas vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis joutui vallan suunniltaan ja karjaisi: "Vielä kerran uusi yritys, käännös ympäri!" — "Ei minulla ole mitään vastaan", sanoo ukkosiili vakonsa yläpäästä, "juostaan vaikka iltaan saakka".

Ja sitten juosta patisti jänis kilpamatkan seitsemäänkymmeneen ja kolmeen kertaan, ja ukkosiili pysytteli koko ajan vakonsa yläpäässä. Ja joka kerta, kun jänis tulla suhisutti kilparataa alaspäin, huusi siili-muori: "Kas tässä minä jo olen!"

Neljännelläkahdeksatta kerralla jänis ei enää päässyt radan päähän asti. Keskellä peltoa hän keikahti nokalleen ja veri pärskähti hänen suustaan. Mutta ukkosiili otti hilpein mielin vastaan kilpapalkinnon, huusi eukkoansa ja molemmat taapersivat tyytyväisinä kotia, ja jolleivät he ole kuolleet, elävät kumpikin vielä.

Tämä juttu opettaa meidät ymmärtämään, ettei kukaan, vaikka pitäisi itseänsä kuinka ylhäisenä, saa tehdä pilaa halpa-arvoisemmastaan, olipa tämä vaikka vain hidas siili.