Close-up-taikuri
Close-up merkitsee sitä, että taikuri tekee pienimuotoisia temppuja, joita ihanneoloissa
seuraa hyvin läheltä, ikäänkuin intiimissä tilassa, pieni joukko ihmisiä.
Seuraajana voi olla myös vain yksi ainut ihminen.
Maksimietäisyydeksi taikurin ja katsojan välillä mainitaan enintään kolme metriä.
Tämän taikurointimuodon nimityksiä englanniksi ovat micromagic, close-up magic ja table magic -
eli mikrotaikuus, lähitaikuus ja pöytätaikuus. Hyvin usein tässä voidaankin istua
pöydän ympärillä ja mikäpä olisi luontevampaa pöydässä kuin se, että taikuri
kaivaa taskustaan korttipakan, ja show voi alkaa.
Näitä close-up-temppuja toki tehdään suuremmallekin yleisölle, mutta yleisön kannalta
tilanne silloin hieman heikkenee, sillä kauempaa on pientä vaikeampi tarkasti nähdä.
Lähietäisyydeltä taikurin tekemien ihmetekojen tehokin vielä entisestään korostuu,
kun katsoja todellakin näkee tarkasti, mutta ei voi ymmärtää, että mihin jokin katosi
tai mistä jokin ilmaantui. Televisio tarjoaa close-up-taikatemppujen esittämiselle
hyvän keinon, sillä siinähän miljoonat pääsevät seuraamaan taikurin käsiä, liikkeitä,
eleitä, ilmeitä ja puheita hyvin läheltä.
Taikureiden historian kolme aikakautta
Taikureiden ja taikatemppujen historiassa
on kolme aikakautta. Ensiksi on ollut aika vanhasta ajasta aina keskiajan alkuun.
Keskiaika muodostaa historiallisesti toisen ajanjakson. Kolmas aikakausi taikureilla alkoi 1800-luvun alkupuolella
ja jatkuu tänä päivänä. 1800-luvulla kaikenlainen tietämyksen taso kohosi,
perustettiin ensimmäiset sirkukset ja taikuuskin kohosi ihan uusiin sfääreihin.
Illusionistiset spektaakkelinäytännöt meidän aikanamme edustavat taikuuden
eräänlaista huippua. Näissä taikuri saa vaikkapa Eiffel-tornin katoamaan
yleisön edessä.
Vanha aika
Vanhalla ajalla taikatemppuja eivät harjoittaneet vain maallikot, vaan myös papit.
Papithan toimivat itämailla myös tieteenharjoittajina, lääkäreinä, luonnontutkijoina
ja filosofeina. Tähän pappien hyvin laaja-alaiseen toimenkuvaan taikuus soveltui hyvin,
sillä sen avulla saattoi selittää asioita ja saada kuulijat haltioihinsa.
Dedi - Vanhin kirjallinen maininta taikurista on Westcar-papuryksessa, jossa kerrotaan taikuri
Dedin esiintymisestä faarao Kheopsin hovissa. Dedi kykeni katkaisemaan hanhelta kaulan
ja liittämään sen jälleen paikoilleen, minkä jälkeen lintu käveli ja etsi jyviä
lattialta. Tämän hänen hanhitemppunsa haluaisi varmasti moni nykyinenkin taikuri
oppia.
Antiikin aikana esiintyi kierteleviä langallakävelijöitä, akrobaatteja, jonglöörejä
ja taikureita, jotka huvittivat kansaa toreilla ja kansanjuhlissa. Yhteiskunnalliselta asemaltaan
he olivat arvossa alimmalla tasolla, liki orjien kastissa.
Keskiaika
Keskiajan ja uuden ajan taikurit eivät enää väittäneet, että heidän taitonsa perustuisivat
joihinkin korkeampiin taikka yliluonnollisiin voimiin. Sehän olisi merkinnyt noitavainojen aikana
kuolemaa, sillä tällaisestahan olisi voinut joutua roviolle. He sen sijaan korostivat
tekojensa ja aikaansaannostensa kaikkinaista luonnollisuutta. Vuonna 1584 julkaistiin
maailman ensimmäinen taikakirja, "The Discoverie of Whitchcraft". Sen tekijä oli noituutta ja taikauskoa vastaan voimallisesti
taistellut englantilainen oppinut Reginald Scot (1538 - 1599).
Vasta 30-vuotisen sodan jälkeen alettiin tietoisesti erottaa taikuus
ja silmänkääntötemput toisistaan.
1700-luvulta tunnetaan kolme erityisen maineikasta taikuria.
Joseph Fröhlich (1694 - 1757) - August Väkevän hovinarri ja hovitaikuri.
"Philadelphia" - Jacob Meier (1735 - 1795) - Syntymäkaupunkinsa mukaisen
taiteilijanimen ottanut taikuri saavutti elinaikanaan legendaarisen maineen. Hän toi ensimmäisenä
näyttämölle "laterna magican", taikalyhdyn, jonka avulla hän loihti aavenäkyjä.
Pinetti (1750 - 1806) - Italialainen taikuri, joka kiersi esiintymässä
ympäri Eurooppaa ja kokosi itselleen huomattavan omaisuuden. Hän tosin sitten menetti
kaikki rahansa ilmapalloharrastukseensa, jossa hän ei ilmeisesti ollut yhtä hyvä kuin taikuudessa.
Pinetti oli yksi niistä ensimmäisistä, joka esitti ajatustenlukutemppuja.
Hän liikkui katselijoiden joukossa ja pyysi heiltä erilaisia esineitä, jotka hänen näyttämöllä oleva
vaimonsa sitten kuvasi ehdottoman tarkasti. Miten Pinetti välitti tiedot vaimolleen,
on jälkipolvia askarruttamaan jäänyt kysymys.