Kaarlo Sarkia

Kaarlo Sarkia (1902 - 1945) edustaa myöhempää Tulenkantajat-sukupolvea. Sarkia ehti julkaista neljä runokokoelmaa vuosien 1929-1943 aikana, kunnes menehtyi tuberkuloosiin neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Sarkian lyriikka muistuttaa teemoiltaan aikalaisrunoilija Uuno Kailaan runoutta, vaikka tuotannot poikkeavat tyylillisesti toisistaan. Sarkia tunnetaan erityisesti taitavana sidotun runomitan käyttäjänä. Runojen yleisimpiä teemoja ovat unet, tavoittamattomat unelmat ja kauneuden kaipuu. Tuotantoon kuuluu myös elämänmyönteisempiä rakkausrunoja sekä tunnelmakuvia. Sarkian pääteoksena pidetään runokokoelmaa Unen kaivo (1936). (Doria)

Runot: Kuin kuolleet lehdet - Sfinksi - Lokakuun yössä - Runolle - Unta kohti - Mysteria - Kukkiva kaktus - Levon maassa - Rannalta.

Kuin kuolleet lehdet - Kaarlo Sarkia

On suuret unet rinnassamme soineet,
mut yhtään niistä emme täyttää voineet.
On meidät kahlehdittu kohtaloomme,
vain raunioita minän sen nyt oomme,
mi nuoruutemme unelmissa iti,
min kerran kukoistukseen nousta piti.
Mi hävitys on käynyt sielussamme,
kuin paljon kadotimme parhain!amme
me kevään tuoksuvien kukkain myötä!
Syys seuras syksyä, yö seuras yötä;
me kyyneleitä vuodatimme teille
ja verta verestämme tantereille,
kun hartioita painoi raskas taakka.
Me kaipasimme viime hetkeen saakka,
vaikk’ kylmä myrkky valui sydämeemme
ja voimatonna raukes askeleemme.

Niin jäimme syvään ikäväämme yksin
vain kera kuolleen unen sylityksin.
VieF ihailemme taivaan hattaroita
ja vetten siintoa ja nurmikoita,
me rakkauden liljaa palvelemme,
vaikk' koskaan itse sitä saaneet emme,
me päivää tervehdimme punertavaa,
kun ikinuorena se yöstä havaa.
Mut kylmä myrkky sydämeemme valuu,
ja elämään on mahdotonta paluu:
Kuin kuolleet lehdet hajoo tuulen mukaan,
niin lähdemme, ja meit' ei muista kukaan.

Sfinksi - Kaarlo Sarkia

Oi öisen kadun hullu lohduttomuus,
oi kuilu kaamea, oi hauta musta,
kun verhoa ei päivän valhesomuus
sen järjetöntä, mykkää tuijotusta!
Yön autiuden graniittinen vanne,
kuin puserrat sa jähmettyvää päätä!
Oi elottomat lamput, katseellanne
te saatte mielen kyhnemmäksi jäätä!

Oi öisen kadun ahdistava paine,
mi silmän hymyn, otsan rauhan murhaa!
Oi Kivi, hirmuinen ja vieras Aine,
sua vastaan hengen ponnistus on turhaa!
Kun asein neroutensa ja työnsä
sun ihminen jo luuli voittaneensa,
sa sfinksinhymyin täytät hänen yönsä,
lyöt hänet maahan, mykkään pienuuteensa.

Lokakuun yössä - Kaarlo Sarkia

Kuin loistaa kirkkahasti
kuu, sirppi laivahan!
Ma joen rantaan asti
nään kentän kostean.

Siell’ usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää,
ja puista verta sataa,
mi mustaan maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
Se tottunut on murhaan
jo sataan, tuhanteen.

Noin nousee kirkkahana
tuo sirppi Kohtalon.
Vain puuttuu viime sana
ja tilis tehty on.

Runolle - Kaarlo Sarkia

Elämän harmaus painaa
Runo, tule avuksein,
välkkyvät siipesi lainaa
kauaksi matkataksein.

Runo, tule Nuoruuden Maasta
rannoilta Kaikkeuden.
Karkoita kaupungin saasta,
tuo univiinis ihmeellinen.

Hehkuva seppeles puno
tuskasta raskaalle otsallein.
Oi tule luokseni, Runo,
ainoa lohdutuksein.

Unta kohti - Kaarlo Sarkia

Unen ihana paratiisi,
ilon, kauneuden maa,
alabasterikaupunkiisi
tie jalkaa houkuttaa!

Oi unelmain Alhambra,
miss’ suihkulähteet soi
ja tuoksuu liljat, ambra
en enää viipyä voi!

Surun katkera laine pesi
jo kirkkaaks sydämen.
Pian saavun portillesi,
ja se aukee, laskien

minut ylhiin pylvästöihis,
joiss’ asuu hiljaisuus.
sun opaalisiin öihis,
miss’ ihmeet, ihanuus

ui unelmain Alhambran,
värit silmää riuduttaa
ja tuoksu liljan, ambran
läpi sielun aaltoaa...

Mysteria - Kaarlo Sarkia

Nyt unista rakennan elämän itselleni
on tuoksuvain ilojen tarha tuleva siitä!
Ei kauneus kaikki, mi elää ja unhoon meni.
Idän kulta ja kyllyys eivät siihen riitä.

Minä puserran valmujen mahlan ja ruusun ja liljan
ja sekoitan niistä tulisen, kuohuvan juoman.
Minä kokoan kasteen seasta kukkivan viljan,
merenrantojen vaahdon, kaukaisten aaltojen tuoman.

Jalokiviks ne saa, ja ne lukitsen lippaisiini,
öin salassa ihailen helmien kimmellettä.
Lasimaljoissa hehkuu unien raskas viini,
vesiastia täynnä on siunattua vettä.

Ja ma aukaisen vanhat kirjat ja tutkien niitä
imen itseeni legendain ihanan eliksiirin.
Salatietoa juon, saan viisauden siitä
ja tavoitan mystiikan ihmeitä tekevän piirin.

Asun hiljaisuudessa, ikävän tuoksuilla surmaan,
ilot entiset unohdan, kaiken, mi hukkaan meni.
Elän kauneudessa, ja raueten outoon hurmaan
veden vihreän syliin hukutan rakkauteni.

Kukkiva kaktus - Kaarlo Sarkia

Kuin polttavan unelman tuoreen kukkasi avaat
minun huoneeni ilmassa harmajan painostavassa,
ja kuin liekissä, äkkiä esiin puhkeavassa,
värin, elämän runsauteen sinä yöstäsi havaat.

Ylen köyhänä, käpristyneenä ja okain kovin
ikäs kaiken sa nukuit ahtaalla ikkunalla.
Mut tomuisen, paksun ja karhean kuoresi alla
elit sittenkin, täysin ja mahlasta paisuvin povin.

Ruma, kahlittu kasvi, nyt rajoissas pakahtunet,
sin’ et oloas kutistunutta nyt enää kestä!
Sinä leimahdat esiin vankilas pimeydestä
kevätilmaan singoten sisimpäs valtavat unet.

Levon maassa - Kaarlo Sarkia

Levon Maassa, Laaksossa Kuutamon
kukat tummat on.
Yön hengessä värjyy myrtti.
Luona lähtehen erään
on Kuoleman vilvas yrtti.
Oi, katso sen terään:
Pisar tuoksuva, musta
suo tuskalles unohdusta.

Valo himmeä. Rantaa vastaan
veden huokaus ainoastaan.
Levost’ ikuisesta
hämy kuiskii, tuottaen lohdun.
läks suojaan metsien kohdun
kuin heijastus loitto.
kuin hohde kirkkaudesta
jää päivän koitto.

Rannalta - Kaarlo Sarkia

Kesän valkeaa, kesän vihreää,
veden siintoa välitse puiden.
Valon virrassa laineet väräjää
liki tervaista venhettä uiden.

Kaks kaulaa pehmeän ruskeaa,
kaks kiharatukkaista päätä,
kaks ruumista nuorta ja notkeaa
juo hiljaista hellesäätä.

Pesi vilvaaks äsken hipiän
joen raikas, noukkiva laine.
Katos mielestä jäljet ikävän
viri tuoksuva kaikki sai ne.

Sinen rannattomuutta katsellen
vajos molemmat rinteen hiekkaan.
Pian sulkee luomet silmien
sädetulva auringon viekkaan.