Kuva Copyright © Haltiamieli - Creative Commons.

Meret - elämää pinnasta syvyyksiin

Elämme merten planeetalla, sillä maan pinnasta yli 70 prosenttia on merivesien peitossa.

Mantereitten reunoilla, rannikon vuorovesivyöhykkeellä pohja viettää loivasti alaspäin niinsanottuna mannerhyllynä eli mannerjalustana, joka ulottuu 200 metrin syvyyteen asti.

Noin 200 metrin syvyydessä mannerhylly päättyy, kun pohja alkaa viettää jyrkästi syvyyksiin niinsanottuna mannerrinteenä eli manneräyräänä syvänmeren pohjaan asti.

Mannerrinne puolestaan tasoittuu lopulta syvänmeren alueeksi, joka sijaitsee 3 000 - 6 000 metrin syvyydessä. Syvänmeren vyöhyke on muovautunut vuoristojonoiksi, laaksoiksi ja aaltoileviksi tasangoiksi.



Meren suurimpiin syvänteisiin voitaisiin haudata maailman korkein vuori Mount Everest niin, että jäisi vielä parituhatta metriä "pelivaraakin". Tyynellämerellä sijaitsevan Mariaanien haudan syvin kohta, Challengerin syvänteessä ulottuu 10 994 metrin syvyyteen.

Merten ravintoketju - kaikki alkaa planktonista

Merillä on ollut Maan kehityksessa ratkaiseva osansa, sillä elämä kehittyi meressä. Yhä vieläkin valtamerten suunnattomat, näennäisen ehtymättömät varastot pitävät yllä monimuotoisempaa elämää kuin mikään muu maapallon elinympäristö.

Meressä on eläimiä pintavesistä syvimpiin syvänteisiin saakka.

Siitäkin huolimatta, että kaikki valtameret ovat yhteydessä toistensa kanssa ja että elämää esiintyy kaikissa syvyyksissä, saavat lämpötilan, suolaisuuden ja syvyyden vaihtelut kuitenkin aikaan erilaisia elinympäristöjä.

Kasvit muodostavat kaikkien ravintoketjujen lähtökohdan niin merellä kuin maallakin, ja kasvien kehittymiseen vaikuttavat olosuhteet määräävät viime kädessä, millä alueilla meren elämä on rikkainta. Tärkein tekijä on kyseiselle alueelle tunkevan valon määrä, koska kaikki kasvit tarvitsevat valoa välttämättä yhteyttämiseensä ja sitä kautta kasvuunsa. Merikasveja ei esiinny syvemmällä kuin minne auringonvalo yltää. Tätä vyöhykettä kutsutaan eufoottiseksi.

Kesällä fotosynteesille eli yhteyttämiselle - sille prosessille, jossa vihreät kasvit valmistavat tärkkelystä vedestä ja hiilidioksidista auringonvalon avulla - riittävän voimakkaan valonsäteilyn vyöhyke ulottuu korkeintaan noin 200 metrin syvyyteen.

Kasvien kasvulle olennaisia ovat myös kivennäissuolat, joista erityisen tärkeitä ovat nitraatit ja fosfaatit.

Kasviplanktonista merinisäkkäisiin

Elämä merissä alkaa meren ylimmästä pintakerroksesta, johon valo pääsee tunkeutumaan. Siellä menestyy merten ravintoketjun aloittajana kasviplankton, joka tarkoittaa enimmäkseen yksisoluisia leviä. Tämä kasviplankton on eläinplanktonin elämän edellytys. Kaikki tärkeimmät merikasvit kuuluvat näiden mitättömän pienten, vedessä vapaana ajelehtivien kasvien muodostamaan kasviplanktoniin.



Seuraavaksi ravintoketjussa tulevat sellaiset kalat, jotka kykenevät syömään tätä planktonia. Nämä kalat ovat puolestaan petokalojen ravintoa.



Petokaloja puolestaan saalistavat ja syövät merinisäkkäät, kuten hylkeet ja hammasvalaat.

Eräät planktonia syövät eläimet, kuten valas- ja jättiläishai, eivät kooltaan ole suhteessa ravintonsa eli planktonin kokoon.

Elämää meren eri kerroksissa

Mitä syvemmälle meressä mennään, sitä korkeammaksi kasvaa paine. Kaikki merieläimet ovat sopeutuneet elämään jossakin tietyssä syvyydessä, eivätkä ne voi siirtyä tältä syvyydeltä kovin paljon pintaan tai pohjaan päin.

Mikäli matalikkojen kaloja viedään liian syvälle, niiden ruumis musertuu ankarassa paineessa. Vastaavasti syvänmeren kalojen elimet vaurioituvat matalassa vedessä, kun ruumiin ja veden paineen välinen tasapaino katoaa.

Avomeri, eli pelageninen vyöhyke voidaan jakaa osiin myös meren syvyyden perusteella: pinnasta niin syvälle kuin valo pääsee tunketumaan, siis noin 200 metrin syvyyteen, ulottuu eufoottinen vyöhyke, jonka jälkeen seuraa lähes 2 000 metrin syvyyteen ulottuva batyaalivyöhyke. Tästä syvemmälle aina mernpohjaan asti ulottuvaa vyöhykettä sanotaan abyssiseksi, johon kuuluvaa kaikkein syvintä osaa puolestaan kutsutaan hadaalivyöhykkeeksi.

Polyyppieläin Ralpharia magnifica. - Kuva Copyright © Richard Ling - Creative Commons.

Polyyppieläimet

Polyyppieläimet ovat alkeellisia eliöitä, jotka muistuttavat kasveja, mutta ovat kuitenkin eläimiä. Niitä on 3 500 lajia. Ne viettävät yleensä koko elämänsä ajan merenpohjaan kiinnittyneinä polyyppeina, raviten itseään ylempää vajoavalla planktonilla. Jotkut polyypit kiinnittyvät erakkorapujen asuttamiin kalkkikuoriin ja liikkuvat niiden mukana.

Merenpohjan vyöhykkeet

Merenpohjassa, bentisessä vyöhykkeessä, on neljä päävyöhykettä:

- litoraalinen eli rantameren alue, johon kuuluu vuoroveden ylä- ja alarajojen välinen rannikkokaista
- sublitoraalinen vyöhyke, joka alkaa laskuveden alimmasta rajasta ja päättyy mannerhyllyn reunaan
- mannerrinne, joka käsittää yksinkertaisesti mannerrinteen
- abyssinen vyöhyke, johon kuuluu loput merenpohjasta.

Merenpohjan rakenteen tuntemus helpottaa pohjakasvien ja -eläinten esiintymisen tutkimista. Kaikissa syvyyksissä suurin osa merenpohjasta on paksujen, pehmeiden kerrostumien peitossa.

Trooppisilta meriltä arktisille merille

Lajien moninaisuus saavuttaa suurimman runsautensa lämpimissä, trooppisissa merissä. Erityisenä tuloksena kasvien ja eläinten vuorovaikutuksesta ovat trooppisilla merillä, päiväntasaajan alueella sijaitsevat koralliriutat.



Myös arktisilla, kylmillä merillä on runsaasti ravinteita ja kesällä myös ylenpalttisesti valoa, mikä saa elämän pursuamaan.

Avomeret

Trooppisten ja arktisten merten välille jäävät etäiset, hohtavansiniset ulapat. Ne ovat niukkaravinteisia ja niissä on vähän planktonia. Niitä voisikin verrata biologisesti mannermaiden aavikoihin.

Avomeri, jota sanotaan myös pelagiseksi vyöhykkeeksi, voidaan jakaa kahtia: mannerhyllyn yläpuolisia vesiä kutsutaan neriittiseksi vyöhykkeeksi, kaikkea muuta oseaaniseksi vyöhykkeksi.

Lähteet
*Valitut Palat: Kiehtova eläinmaailma
*Kodin suuri eläinkirja - Weilin+Göös
*Kodin suuri tietosanakirja - Weilin+Göös
*Spectrum Tietokeskus - WSOY

Ihminen hyödyntää meriä lukemattomin tavoin, eikä niistä vähäisintä suinkaan ole elo ja ajanvietto kuumilla hiekkarannoilla. Alituisesti rantoja vastaan iskeytyvät aallot kuluttavat vähitellen kovimmatkin kalliot, synnyttäen rantahietikkoja- ja kivikkoja. Näin maa joutuu hiljalleen väistymään meren tieltä.