Pngtree.com.

Löytöretkiä ja tutkimusmatkoja

Suurimmat löytöretket ovat suuntautuneet valtamerten taakse kaukomaille ja ne luonnollisestikin on tehty purjelaivoilla. Siksi mekin enimmäkseen näillä sivuilla seilaamme löytöretkeilijöiden mukana merillä, mutta pistäydymme myös Aasian autiomailla, kamelikaravaanien mukana.

Merenkulun kehitystä

Keski- ja uuden ajan taitteessa purjelaivat kehittyivät asiallisesti ottaen lopulliseen muotoonsa. Laivanrakennuskin alkoi muuttua käsityöammatista kohti tieteitä hyödyntävää, telakkamaista rakentamista. Laivojen rakentamistaito periytyi usein suvuissa.

Myöhemmät kehitysvaiheet purjelaivoissa ovat olleet sittemmin vain erilaisten yksityiskohtien hioutumista. Purjelaivojen kehittyneet ominaisuudet mahdollistivat yhä pidemmät, ympäri koko maailman ulottuvat purjehdukset. Samalla sekä merenkulkutaidot, kuten navigointi, että myös purjehduslaivojen ominaisuudet entisestäänkin kaiken aikaa paranivat.

Vanhan ajan ja keskiajan merenkulku oli rajoittunut kapeisiin meriin ja rannikkoreitteihin. Vanhalla ajalla oli jopa yleistä vetää alukset maihin yöpymistä varten. Nyt alkoivat länsimaiden asukkaat purjehtia Atlantin ja Tyynenmeren poikki, kauas turvalliselta maalta.

Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikkaan karakillaan, Santa Marialla. Hänen laivastonsa kaksi muuta alusta, Pinta ja Niña, olivat karaveleja, joidenka kaikki purjeet olivat latinalaispurjeita. Myöhemmin raakapurjeet tulivat myös karaveleihin.

Merkintälaskua ja navigointia pyöreällä maapallolla

Mikään sattuma ei ollut se, minne Kolumbus päätyi. Hän oli loistava purjehtija, jolla oli käytettävissään suunnan määrittelyssä eli navigoinnissa vain perusvälineet: kompassi (koteloitu, pyöreä, tappiin kiinnitetty kompassitaulu, johon oli merkitty suuntapisteet ja jossa oli magneetti pohjoispisteen alla), varsin puutteelliset merikortit, pari harppia, suorakulma ja tiimalasi ajan mittaamiseksi. Vaikka Kolumbuksella olikin astrolabium ja kvadrantti, joilla molemmilla kyettiin määrittämään sijainti, hän ei voinut käyttää niitä kunnolla, koska laivan keinuminen teki suuntimisen mahdottomaksi.

Purjelaiva

Aikansa kokeneimpien merenkävijöiden tapaan Kolumbus käytti merkintälaskua. Hän navigoi, merkitsemällä sijaintinsa tietyin välein nopeuden ja suunnan perusteella. Merkintälaskussa purjehtija kertoo laivansa arvioidun nopeuden ajalla, jonka on kulkenut samaan suuntaan. Sitten hän asettaa harppinsa toisen kärjen kartalle laivan lähtöpaikkaan ja siirtää määritellyn kurssin suuntaan (apunaan linjaviivain) harpin toisen kärjen paikkaan, mihin laskelmat osoittavat.

Usein luullaan, että vain Kolumbus, päinvastoin kuin useimmat muut, uskoi että Maa on pallon muotoinen ja täten sen ympäri purjehtiminen on mahdollista. Näinhän asia ei tietenkään ollut, vaan kaikki oppia saaneet ihmiset tiesivät Kolumbuksen aikana, että Maa on pallo. Etenkin sen tiesivät kaikki merimiehet, joille merenpinnan kaarevuus oli jokapäiväinen havainto. Se, mitä ei tiedetty, oli maapallon koko - eikä sitä, että kuinka paljon siitä oli merta ja kuinka paljon maata. Kolumbuskin arvioi maapallon koon liian pieneksi.

Kuvan karakkityyppinen alus Santa Maria oli suurin Kristoffer Kolumbuksen aluksista ensimmäisellä, yli Atlantian Karibialle suuntautuneella matkalla. Aluksia tällä vuonna 1492 alkaneella matkalla oli kolme, kaksi muuta olivat Pinta ja La Niña.

Renessanssin pyrkimyksiä kohti uutta ja tuntematonta

Suuret löytöretket olivat osa renessanssia, seikkailuretkien aikakautta ja kiihkeää halua pyrkiä kohti jotakin uutta. Tällä ihmiskunnan suurten tapahtumien merinäyttämöllä purjelaivat olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa. Niin pieni esine, kuin magneettikompassi mahdollisti omalta osaltaan valtameripurjehdukset. Aikaisemmin merenkulkijoilla olivat olleet matkaviittoinaan vain aurinko ja tähdet.

Laivanrakentajat alkoivat irtautua perinteisistä, vanhoista Välimeren laivatyypeistä ja ryhtyivät rakentamaan pitempiä ja matalampia aluksia, jotka pystyivät pitämään puolensa valtamerten pitkiä hyökyaaltoja vastaan. Yritettiin nimenomaan keksiä ja kehittää sellainen alustyyppi, jolla voitaisiin pärjätä taistelussa valtamerten ja niiden takaisten maiden herruudesta.

Tupakka miehen tiellä pitää - ja merimiehen laivareitillä

Uudesta maailmasta saatuna "rikkautena" puhutaan vielä monissa vanhoissa kirjoissa tupakan yhteydessä. Oliko tämä syöpäkääryle niin suuri rikkauskaan länsimaille, se on eri kysymys. Jo Kolumbus kiinnitti huomiotaan intiaanien tupakointiin. Hän kuvasi "miehiä ja naisia kekäle kädessä ja ruohokasveja, joiden savu juotiin, kuten heillä on tapana".

Tupakka tuotiin Eurooppaan, missä "muoti" levisi nopeasti, vaikka jotkut kovaäänisestikin sitä vastustivatkin. Ranska alkoi kasvattaa tupakkaa vuonna 1556, Portugali 1558, Espanja 1559 ja Englanti 1565.

Laivojen kehittymistä

1500-luvulla kehittyi ajalle tyypillinen alustyyppi, galeoni eli kaljuuna. Se oli huomattavasti sulavampi ja hoikempi kuin karaveli ja karakki, jotka muodoltaan korkeina ja kankeina muistuttivat törökkiä. Kaljuunat olivat hyvin soveltuvia valtameripurjehduksiin. Niitä käytettiin linja-, kauppa- ja sotalaivoina sekä tutkimusmatkoilla.

Laivoja rakennettiin näinä aikoina suoraan kopioimalla muualta hyväksi havaittuja alustyyppejä. Luonnontieteitä alettiin soveltaa laivanrakennukseen ja alettiin tehdä lujuuslaskelmia. Mukaan tuli matemaatikoita ja fyysikoita, kuten Leonhard Euler (1707 - 1783), Daniel Bernoulli (1700 - 1782) ja Pierre Bouquer (1698 - 1758).

Laivat eivät enää seilanneet vain tuurillaan, vaan niiden ominaisuudet varmistettiin monenlaisin laskelmin. Esimerkiksi laivan uppouma opittiin määrittämään jo piirustusten perusteella. Ensimmäiset konstruktiopiirustukset on tehnyt englantilainen laivanrakentajamestari Matthew Baker 1856.

Löytöretkeilyn historia pääpiirteissään

Löytöretkeilyssä on ollut kyse järjestelmällisistä yrityksistä löytää vieraita, entuudestaan tuntemattomia maita ja maanosia, sekä pienempiä kohteita, kuten järviä, jokia, saaria ja vuoria.

Vanhan ajan ja keskiajan löytöretkeily

Löytöretkeilyn aloittivat jo vanhalla ajalla egyptiläiset, jotka ensi alkuun tutkivat suurimman osan Niilin yläjuoksusta. Jo yli tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua foinikialaiset uskaltautuivat Gibraltarin länsipuolelle avomerelle ja saavuttivat Azorit. Karthagolainen tutkimusmatkailija Hanno Merenkulkija purjehti suurella laivastollaan, tuhansien miestensä kanssa noin 480 eaa. pitkin Afrikan länsirannikkoa, ehkä jopa Guineanlahdelle saakka.

Kaupankäynnin myötä tuon ajan merenkulkijat ulottivat matkojaan eri tahoilla yhä kauemmaksi. Kreikkalaiset purjehtivat Mustallemerelle ja mahdollisesti jopa Itämerelle saakka. Arabit suuntasivat keskiajalla, vuoden 1 000 tienoilla matkojaan sekä tieteellisistä syistä että kaupankäynnin vuoksi erityisesti Aasiaan. Samoihin aikoihin purjehtivat Atlantilla normannit, jotka löysivät Grönlannin ja pääsivät matkoillaan Pohjois-Amerikkaan saakka.

Suurten löytöretkien aika 1400 - 1600

Varsinainen löytöretkien aikakausi sai alkunsa 1400-luvulla Länsi-Euroopassa. Eurooppalaiset suuntasivat katseensa erityisesti kohti kaukoitää, Intiaan ja salaperäiseen Kiinaan. Sinnehän Marco Polo teki matkojaan jo 1200-luvun lopulla. Syyt näihin löytöretkiin olivat suurimmilta osiltaan taloudellisia. Haluttiin saada orjia, kultaa ja mausteita ja myöhemmin myös kaikenlaisia raaka-aineita ja viljaa. Myöskin näille löydetyille maille saattoivat miljoonat eurooppalaiset siirtyä asumaankin.

Uskonnollisillakin syillä oli taloudellisten syiden ohella merkityksensä, kun uusia alueita etsittiin ja valloitettiin. Tosin, meidän aikamme näkökulmasta uskonnollisuuskin vaihtui heti barbariaan, kun paikallisilta asukkailta oli mahdollisuus päästä kiristämään hirvittävillä kidutusmenetelmillä erityisesti kultaa.

Uusi keksintö, kompassi, antoi voimakkaan sysäyksen löytöretkeilylle. Italialaiset kykenivät siirtymään Kanarian saarille. Erityisesti Henrik Purjehtija Portugalissa vei löytöretkeilyn systemaattisuudessaan aivan uudelle tasolle. Niinpä portugalilaiset löysivät Azorit uudelleen vuonna 1432. Afrikan länsirannikolla yhä etelämmäksi päästessään he saavuttivat päiväntasaajan vuonna 1480, Afrikan eteläkärjen vuonna 1486 ja Intian vuonna 1498.

Meritien etsintää lännen kautta Intiaan - sivutuotteena löytyi Amerikka

Portugalilaisten veroisia löytöretkeilijöitä olivat espanjalaiset, joilla oli palveluksessaan genovalaissyntyinen Kristoffer Kolumbus. Kolumbus tiesi, että maa on pallonmuotoinen, ja siksi itään Intiaan piti olla mahdollisuus päästä myös, suuntaamalla purjehduksensa länteen. Näin Kolumbus tekikin, mutta antiikin aikaisten väärien laskelmien myötä hän vuonna 1492 Amerikkaan saapuessaan luuli saapuneensa Intiaan.

Amerikassa löytöretkeilijöistä tuli samalla myös konkistadoreja eli valloittajia. Portugalilaiset ja espanjalaiset jakoivat keskenään Amerikan eli sopivat demarkaatiolinjasta, jolla uusi manner aarteineen jaettiin vuonna 1494 näiden kahden valtion kesken. Näin molemmat saattoivat puuhastella ja ryöstellä omia alueitaan omassa rauhassaan ja lähetellä emämaihinsa yhä uusia, raskaasti ryöstösaaliilla lastattuja aarrelaivoja. Niiden myötä ilmaantuivat Karibialle piraatit, mutta se on jo toinen juttu:

Karibian piraatit.

Yksi merkkipoiju löytöretkeilyn historiassa saavutettiin vuosina 1519 - 1522, kun Fernão de Magalhães löysi Etelä-Amerikan eteläpuolelta meritien lännen kautta itään ja purjehti ensimmäisenä maailman ympäri. Löytöretkeilyt toki jatkuivat tämänkin jälkeen ja uusina yrittäjinä mukaan tulivat englantilaiset ja ranskalaiset.

Meritiet, rannikot ja Oseania - 1500-luvun lopulta 1700-luvulle

Amerikan löytöjen ja kartoitusten jälkeen retkien pääpaino siirtyi uusien meriteiden, kuten Koillis- ja Luoteisväylän etsintään. Tuntemattomia rannikoita kartoitettiin.

Ihan uuden, oman löytöretkeilijöiden toivemaailmansa, suoranaisen paratiisin, tarjosi Oseania lukemattomine pienempine ja isompine saarineen - jotka kuin odottivat löytäjäänsä. Ajan suuria löytöretkeilijöitä olivat englantilainen Sir Francis Drake, hollantilainen Abel Tasman, tanskalainen Vitus Bering ja englantilainen James Cook.

Siirtyminen sisämaihin 1800-luvulla

1800-luvulla siirryttiin retkeilyssä rannikoilta yhä syvemmälle sisämaihin. Tässäkään ei ollut kyse vain puhtaasta tiedonjanosta, vaan taustalla olivat halut löytää luonnonrikkauksia ja saada hallintaan siirtomaitakin.

Tieteellisin perustein löytöretkiä tekivät Afrikassa skotlantilainen David Livingstone ja amerikkalais-englantilainen Henry Stanley. Aasian sisämaita tutki mm. ruotsalainen Sven Hedin. Australiassa skotlantilainen John McDouall Stuart kulki koko maanosan halki vuosina 1860 - 1862.

Löytöretkien aikakauden päättyminen 1900-luvun alkupuolella

Napa-alueiden saavuttaminen merkitsi löytöretkien aikauden päättymistä. Pohjoisnavan saavutti ensimmäisenä yhdysvaltalainen Robert Peary vuonna 1909. Etelänavan onnistui "valloittamaan" dramaattisen kilpailun jälkeen norjalainen Roald Amundsen joulukuussa vuonna 1911 - vain 35 vuorokautta ennen englantilaista Robert Scottia.

Löytöretkiaikakauden viimeisinä vuosikymmeninä myös suomalaisia ja ruotsalaisia kirjattiin historian lehdille mukaan näihin suuriin löytäjiin. Luoteisväylän löysi Amundsen, mutta Koillisväylän onnistui ensimmäisenä purjehtimaan Ruotsissa vaikuttanut, suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld.

Suuria Aasian tutkimusmatkailijoita oli ruotsalainen Sven Hedin. Suomalainen aavikon vaeltaja, tutkimusmatkailija, arabisti ja itämaiden kirjallisuuden professori Georg August Wallin ratsasti Sven Hedinin tapaan kameleilla karavaaniteillä, eivätkä hänen uskomattomat seikkailunsa kalpene laisinkaan Hedinin seikkailujen rinnalla.

Suomalainen maailman merillä - Herman Dietrich Spöring nuorempi

Aivan uskomattomalta seikkailutarinalta tuntuu se, että James Cookin ensimmäisellä maailmanympäri purjehduksella oli mukana yksi suomalainen, tutustu häneen:

Herman Dietrich Spöring nuorempi.

Suomalaiset Aasiankävijät

Kuin pisteenä iin päälle olivat suomalaisten näkökulmasta, suomalaisten kieli- ja kansatieteilijöiden tekemät tutkimusretket Aasiaan 1900-luvun alkupuolella. Näillä matkoilla ei enää etsitty tuntemattomia maantieteellisiä kohteita, vaan perehdyttiin alkuperäiskansojen kieliin ja kulttuureihin ja etsittiin niiden yhteyksiä erityisesti suomalais-ugrilaisuuteen.

Aasiaankin lähdettiin suurten löytöretkien hengessä. Eivätkä Siperian armottomissa oloissa tehdyt, vuosienkin mittaiset matkat jääneet vaaroissa ja vaikeuksissa laisinkaan jälkeen varsinaisista löytöretkistä.

Merimiesten painajaiset

Pitkät merimatkat olivat löytöretkien aikaan miehistölle aina raskaita, vaikeita ja epämukavia - joskus painajaismaisia. Yksitoikkoisuus masensi mielen. Pilaantunut vesi ja mädäntynyt ruoka heikensivät voimia. Keripukkiin ja muihin sairauksiin kuolevien tuskanhuudot täyttivät pimeät hyttikojut ja kannet.

Mitenkään "lasten katseltavia" eivät olleet keripukkia potevat. Sairaus ilmeni ikenien tummumisena ja turpoamisena, lopulta kaikki hampaat putosivat ja nivelet kävivät niin heikoiksi, että potilas ei voinut enää seisoa.

Näissä oloissa, kun miehistö vielä oli varsin karkeaa joukkoa ja kaikkein alimmista yhteiskuntaluokista, oli olemassa aina kapinan vaara, ja kapteenien oli käytettävä kovia otteita, jotta kuri ja järjestys säilyi. Käytettyjä rangaistuksia olivat mm. käden naulaaminen kiinni mastoon, kölin alta veto ja autiolle saarelle jättäminen.

Tutkimusmatkojen sivutuotteena orjakauppa

Jo Henrik Purjehtijan aikana, vuonna 1441, tuotiin ensimmäiset orjat Lissaboniin. Pian tämä satunnainen orjarahtaus muuttui systemaattiseksi orjien saalistamiseksi. Arabikauppiaiden johtamat portugalilaiset orjanmetsästäjäkaravaanit tunkeutuivat Länsi-Afrikan sisäosiin. Kauppiaat toivat mustat vankinsa rannikolle, missä nämä pantiin paaluaitauksiin odottamaan portugalilaisten karavelien saapumista.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva ruorirattaasta - Copyright © Flickr/Ornoth

Peräsinvarsi ja ruoriratas

Noin neljän sadan vuoden ajan löytöretkien laivoja ohjattiin peräsinvarrella eli ruorivarrella. Peräsinvarren hallinta ja kääntely oli etenkin myrkyissä raskasta ja suurta voimaa vaativaa työtä.

Suurissa laivoissa tarvittiin myrskyn aikana tusinankin verran hyvin vahvoja miehiä auttamaan ruorimiestä ja pitelemään peräsinvartta ja ruoria. 1500-luvulla käyttöön otetut, peräsinvarresta vintturiin kulkevat väkipyörät köysineen helpottivat ohjaamista. Rattaan muotoinen peräsimen hallintalaite, eli ruoriratas, joka helpotti suunnanpidon hallintaa, tuli käyttöön vasta 1700-luvulla.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva kompassista - Copyright © Thomas Quine

Kompassi

Mikään ei muuttanut purjehtimista niin suuresti, kuin magneetin keksiminen. Huomattiin, että magneettinen rauta tai magnetisoitu rautapalanen osoitti aina erehtymättä magneettista pohjoista kohti. Tästä keksinnöstä syntyi kompassi, tärkein kaikista merenkulkuvälineistä. Länsi-Eurooppa käytti kompassia jo 1100-luvulla, arabit ottivat sen käyttöön sata vuotta myöhemmin. Varhaisimmissa, alkeellisissa kompasseissa puukappaleeseen kiinnitetty palanen magneettista rautaa kellui vesimaljassa.

1500-luvulla kompassit olivat jo taidokkaasti tehtyjä. Magneettista rautaneulaa piti paikallaan keila, merimiesten tuliruusuksi kutsumaan aluslevyyn merkityn kompassitaulun päällä. Kompassitaulu oli kiinnitetty maljaan, joka oli saranoitu ja tasapainotettu niin, että tarkka lukema saatiin laivan keinumisesta ja heittelehtimisestä huolimatta. Ratkottavina olivat vielä eranto ja eksymä.

Kompassin outo käyttäytyminen tuotti suurta haittaa Hudsonin kaltaisille, arktisten alueiden tutkijoille, sillä eranto kasvaa pohjoiseen mentäessä. Magneettisen ja todellisen pohjoisen välillä on ero, niinsanottu eranto, jonka valtamerenylittäjät Kolumbuksesta alkaen havaitsivat.

Eranto = magneettisen ja todellisen pohjoisen välinen ero eli eranto.

Eksymä = laivan rautaesineiden, kuten ankkureiden aiheuttamat virhepoikkeamat kompassin suunnissa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva maapallosta ja tiimalasista - Copyright © Flickr/Fidelis

Laivapojat ja tiimalasi

Laivapojilla oli löytöretkien aikana tärkeä tehtävä, sillä he käänsivät laivan tiimalasia joka puolen tunnin päästä. Sitä kääntäessään he aina huusivat, monesko lasi käännettiin. Tämä oli ainoa tapa määritellä aika. Laivoissa ei käytetty tunnin tiimalaseja, koska ne olivat painavia. Tiimalaseja käytettiin aina siihen saakka, kunnes englantilainen John Harrison keksi 1700-luvulla kronometrin. Laivapojan huutojen mukaan vahti vaihtui aluksella joka neljäs tunti.

Varhaisin karttapallo

Varhaisin tunnettu pallokartta on valmistettu juuri Kolumbuksen lähtövuonna 1492 Nürnbergissä. Siitä puuttui kokonaan toinen, länsipuolisko, koska kukaan ei vielä tiennyt siitä. Karttapallo oli saksalaisen Martin Behaimin työtä. Hän oli Portugalin hovin virallinen kartantekijä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva laivakellosta eli -kronometrista - Tasmanian Merimuseo - Copyright © Flickr/Jenne

Kronometri eli laivakello apuna paikannuksessa

Merenkulkijat tarvitsivat tarkkaa kellonaikaa, jotta he saattoivat määrittää sijaintinsa. Cookin toisella ja kolmannella matkalla pituusasteiden määrittäminen ja astronomisten havaintojen ja taulukkojen vertailu helpottuivat, vuonna 1759 kehitetyn kronometrin ansiosta. Englannin hallitus tarjosi 20 000 punnan palkkion kellosta, johon eivät vaikuttaisi laivan keinuvat liikkeet, kosteus tai sään muutokset. John Harrison voitti palkinnon. Larcum Kendall kopioi Harrisonin kronometrin Cookille, joka piti sitä suuressa arvossa.

Kartoittajan tarkkuusvälineitä

Kronometrin lisäksi esimerkiksi James Cookilla oli käytössään muitakin tarkkuuslaitteita, kun hän kartoitti kolmannesta koko maapallosta. Nämä laitteet olivat 1) Hadleyn oktantti, 2) atsimuuttikompassi, 3) kaltevuusmittari, 4) paikkaharppi ja 5) yhdensuuntaisviivoitin.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Davisin kvadrantista - Copyright © Flickr/Alan English CPA

Davisin kvadrantti

John Davisin suunnittelema kvadrantti, jonka avulla merenkulkijat purjehtiessaan määrittivät sijaintiaan vuosisatojen ajan aina 1700-luvulle saakka - kuva yllä. Silloin käyttöön tuli parempi väline, Hadleyn oktantti.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Hadleyn oktantista - Copyright © Flickr/Alan English CPA

Hadleyn oktantti - malli 1731

Kuvassa on Hadleyn oktantti, kvadrantin 1700-luvulla valmistettu kehittyneempi malli, jollainen oli käytettävissään James Cookilla.

Oktantissa on tähystyslaite, jonka läpi katsotaan aurinkoa heijastavaan osoitinlasiin. Katsoja, eli tavallisimmin merikapteeni, siirtää sitten keskivartta, johon osoitinlasi on kiinnitetty, kunnes liikkumattomassa tukivarressa olevasta horisonttilasista näkyy aurinko. Näiden kahden varren väliin muodostuva kulma vastaa auringon ja horisontin välistä kulmaa, joka luetaan nooniosta. Vuonna 1731 kehitetty oktantti osoittautui paljon tarkemmaksi, kuin merenkulkijoiden vuosisatojen ajan käyttämä kvadrantti. Laitteen kehittäjä John Hadley (1682 - 1744) oli astronomi ja matemaatikko.

Sekstantti

Teknisessä kehityksessä paikanmäärityksessä laivoilla ensiksi oli kvadrantti, sitten siitä kehitetty oktantti ja lopulta sekstantti.

Lähteet - Lorenzo Camusso: Kolumbus - Spectrum - Kuka teki mitä - The Mitchell Beazley - Maailmanhistorian suuret löytöretket - Valitut Palat - Wikipedia: Kaikki saari- ja maamäärittelyt - The Encyclopedia of New Zealand - Evelina Guzauskyte: Christopher Columbus's naming in the "diarios" of the four voyages (1492 - 1504)) - Eirik Hornborg: Purjehdusmerenkulun historia WSOY - Kodin suuri tietosanakirja, Weilin + Göös - Suomalaiset Aasiankävijät, Hakulinen Kerkko & Heikkinen Olavi (toimittaneet) Kirjayhtymä

LÖYTÖRETKEILIJÄT ja TUTKIMUSMATKAILIJAT

Löytöretkeilijöitä ja tutkimusmatkailijoita Aasiassa

Hedin, Sven Anders.
Polo, Marco.
Brenner, Heikki.
Castrén, Matthias Alexander.
Donner, Kai.
Forsskål, Peter.
Granö, Johannes Gabriel.
Mannerheim, Carl Gustaf Emil.
Pälsi, Sakari.
Ramstedt; Gustaf John.
Wallin, Georg August.

Löytöretkeilijöitä Afrikassa

Barth, Heinrich.
Burton, Richard Francis.
Caillié, René Auguste.
Dias, Bartolomeu.
Henrik Purjehtija.
Livingstone, David.
Stanley, Henry Morton.

Löytöretkeilijöitä Amerikassa

Alaminos, Antonio.
Almagro, Diego de.
Alvarado, Pedro de.
Balboa, Vasco Núñez de.
Cabeza de Vaca eli Álvar Núñez.
Caboto, Giovanni.
Cabral, Pedro Álvares.
Clark, William.
Cortés, Hernán (Hernándo).
Humboldt, Friedrich Wilhelm Heinrich Alexander von.
Kolumbus, Kristoffer.
Lewis, Meriwether.
Pinzón, Vicente Yáñez.
Pizarro, Francisco.
Solis, Juan Diaz de.
Vespucci, Amerigo.

Arktisten alueiden löytöretkeilijöitä

Amundsen, Roald Engelbregt Gravning.
Baffin, William.
Barents, Willem.
Bellingshausen, Fabian Gottlieb von.
Bering, Vitus Jonassen.
Borchgrevink, Carstens.
Davis, John.
Deznjov (Deznev), Semjon Ivanovits.
Franklin, John.
Fuchs, Sir Vivian Ernest.
Henson, Matthew Alexander.
Hudson, Henry.
Nordenskiöld, Adolf Erik.
Peary, Robert Edwin.
Ross, Sir James Clark.
Scott, Robert Falcon.
Shackleton, Ernest.

Löytöretkeilijöitä Oseaniassa 1

Albuquerque, Afonso de.
Barber, Henry.
Baré, Jeanne.
Bougainville, Louis Antoine de.
Bune, Vise.
Carteret, Philip.
Cook, James.
Dampier, William.
Drake, Francis.
Dumont d'Urville, Jules.

Löytöretkeilijöitä Oseaniassa 2

Eyre, Edward John.
Fearn, John.
Gama, Vasco da.
Gilbert, Thomas.
Janszoon, Willem.
La Pérouse, Jean-François de Galaup.
Le Maire, Jacob.
Magalhães, Fernão de.
Marshall, John.
Mendaña de Neira (Neyra), Álvaro de.
Mynors, William.
Odoric of Pordenone.
Pereira, Diogo Fernandes.
Quiros, Pedro de.
Roggeveen, Jakob.
Saavedra Cerón, Álvaro de.
Salazar, Toribio Alonso de.
Schouten, Willem Cornelisz.
Tasman, Abel Janszoon.
Torres, Luís Vaz de.
Urdaneta, Andrés de.
Wallis, Samuel.

Suomalainen tutkimusmatkailija Oseaniassa

Spöring, Herman Dietrich