Tunturisuden sivut
Kuva Copyright © cookie_studio - www.freepik.com.

Vanhan tammen viimeinen uni - H. C. Andersen

Joulusatu.

Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin surullista!"

— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja kaunista, ja minä olen niin iloinen!

— Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!

— Ohi! sanoi päiväperho. —- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?

— En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä ensinkään voi laskea sitä.

— En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni, mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen! Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?

— Ei, sanoi puu, — kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon kauemmin kuin minä voin ajatella.

— Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri lailla.

Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista, taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle, keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.

— Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, — se elämä oli toki liian lyhyt!

Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.

Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti, tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua! Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta — eikö totta — se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi! Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana, lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"

Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet, joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.

Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona. Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten vaikeaa oli saada ravintoa talvella.

Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen saamme nyt kuulla.

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.

— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!

— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.

— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!

— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.

Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.

— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!

— Kaikki!

Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.

Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.

— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata — ei mikään!

Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:

Sa veisaa, Herran kansa, nyt!
Halleluja! Nyt täyttynyt
on rauhan käsky päällä maan!
Halleluja. Halleluja!

Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.