Tunturisuden sivut
Kuva Copyright © cookie_studio - www.freepik.com.

Vanha kirkonkello - H. C. Andersen

Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten, sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.

Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä, sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa. Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut, äiti makasi tuskassa ja hädässä.

Silloin kajahti hänen huoneeseensa kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla. Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin, että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.

Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli laulava kauneimman laulun kellosta.

Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä, joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.

Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä, aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.

Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän. Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä, vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä nurmen ja nokkosten joukossa.

Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui. Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin, sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin! Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle, missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni. Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja "rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi tulla.

Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin — mitä siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa. Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa, mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa. Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme — miten sitte muut, parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa — tulisiko maailma aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?

Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa, huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä jokapäiväisyyden virtaan.

Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä, jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa ainoista suojelijoista — kaikki taiteilijoita —, jotka hiipivät pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä, pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on laulaminen.

Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut kuulua.

Nuori mies — niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista, myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska?

Niin, kertokoon sen kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi — kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy!

Ylhäällä Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys, hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden, kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.

Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello — niin, ei kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla, torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri, kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan jumalhaltioituneesta neitsyeestä.

Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen, jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan, suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich Schillerin.