Tunturisuden sivut
Kuva Copyright © Misha Voguel - pexels.com.

Paimentyttö ja nokikolari - H. C. Andersen

Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja; siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä; mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni, porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä, nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.

Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä hauraat.

Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi pientä paimentyttöä.

"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen, joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää salaisissa kätköissä."

"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"

"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja meni uneen.

Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä, porslinista nokikolaria.

"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"

"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"

"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"

Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa, joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla, mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan! Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat! nyt ne karkaavat!"

He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.

Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset, sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella, kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.

"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle, oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.

"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.

"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."

"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"

"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään koskaan voi tulla takaisin?"

"Olen!" sanoi tyttö.

Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun, kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on läpi, joka johtaa maailmalle."

Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.

"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta yö.

"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme päällä tuikkii ihanin tähti!"

Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein väsyksissä ja todella syystä.

Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan; paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta suli hänen vyöstään.

"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin, koska kerran niin paljon pidät minusta!"

Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi, hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.

Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta — oi, keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan, Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä paikallaan syvissä mietteissä.

"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.

"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi erinomaisen hyvin paikata! — älä nyt vaan kiihdy, kun hänet liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"

"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla ennenkin olivat seisoneet.

"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"

"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se kovin kalliiksi?"

Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta päätään ei hän enään osannut nyökyttää.

"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko minä tytön vai enkö saa häntä?"

Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes särkyivät kappaleiksi.