Tunturisuden sivut
Kuva Copyright © cookie_studio - www.freepik.com.

Keisarin uudet vaatteet - H. C. Andersen

Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista, uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" —

Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.

"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas, kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!" Ja hän antoi — petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain ryhtyisivät työhönsä.

He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.

"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä. Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.

"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin kukaan muu!" —

Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.

Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli ja värit olleet kauniit?

Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.

"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata kertoa etten näe kangasta!"

"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.

"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas erittäin paljon miellyttää minua!"

"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.

Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.

Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.

Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.

"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemattoman mallin kauneutta.

"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.

"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän keisarille.

Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.

Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.

"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.

"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi? Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" — "Oi, se on erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.

Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi, se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin toimeen.

"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.

Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.

Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.

Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire. Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"

Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta" ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"

"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä eihän siinä ollut mitään nähtävää!

"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."

Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja kääntelihe peilin edessä.

"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"

"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.

"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin oikein ihaellakseen komeuttaan.

Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he nähneet mitään.

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.

"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi. "Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä, ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!"

Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut.