Kuu

Kuun synty. Kuu on saanut syntynsä aurinkokunnan aikojen alussa, suuressa katastrofissa, kun peräti Marsin kokoinen kappale on törmännyt Maahan. Tämän törmäyksen seurauksena avaruuteen on lentänyt valtavat määrät maapallon kiveä ja tästä kivestä on syntynyt Kuu. Kuulla on saman verran ikää, kuin Maallakin, eli 4,6 miljardia vuotta.

Maan parina. Kuu on Maan ainoa kiertolainen ja sitä lähinnä oleva taivaankappale. Maa ja Kuu muodostavat planeettaparin, joka kiertää yhdessä Aurinkoa.

Kuunvalo. Valtaosa kuunvalosta on heijastunutta Auringon säteilyä. Toisinaan kuitenkin Kuun pinnan pimeä alue näkyy Maasta heijastuvan auringonsäteilyn vuoksi heikosti valaisevana.

Lämpötila. Kun Kuulta puuttuu suojaava ilmakehä, niin lämpötila sen pinnalla vaihtelee rajusti +123 ja -233 celsiusasteen välillä. Kuun kaksiviikkoisen päivän aikana pintalämpötila kohoaa päiväntasaajalla +130 celsiusasteeseen ja laskee öisin noin -200 celsiusasteeseen. Mainitut lämpötilat koskevat aivan Kuun pintaa. Jo noin metrin syvyydellä pinnan alla lämpötila pysyy ympäri vuorokauden samana, sillä Kuun pintakerrokset ovat huonoja lämmönjohtajia.

Ilmakehän puuttumisen vaikutuksia. Ilma- eli kaasukehän puuttuminen Kuussa ei vaikuta vain lämpötilaan, vaan siitä johtuu mm. varjojen teräväpiirteisyys, yön ja päivän rajan, terminaattorin, terävyys sekä se, että tähtien valo ei siroa mitattavissa määrin. Kuussa ei myöskään sada eikä laisinkaan tuule. Siksi Kuun pinnan pölyssä ovat yhä nähtävissä astronauttien saappaiden ja kuuautojen jäljet, aivan kuin he olisivat käyneet siellä juuri vasta.

Rata ja ratanopeus. Kuu kiertää Maata suunnilleen ellipsin muotoisella radalla, joka on kallellaan Maan ratatasoon nähden vähän yli 5°. Ratanopeus on keskimäärin 1,02 km/s.

Mutkikasta matkantekoa. Kuun todellinen liike avaruudessa on erittäin mutkikasta, mikä johtuu osaksi Maan ja Kuun epäsäännöllisistä muodoista, osaksi muiden planeettain ja Auringon vetovoiman aiheuttamista häiriöistä.

Kiertoaika. Kuun kiertoaika Maan ympäri (sideerinen kuukausi) on 27 vrk 7 t 43 min, mutta koska Kuu on koko ajan liikkeessä Auringon ympäri, kahden peräkkäisen täydenkuun välinen aika (synodinen kuukausi) on 29 vrk 12 t 44 min.

Etäisyys Maasta. Kuun keskietäisyys maapallosta on 384 400 km eli 60,3 Maan sädettä; pienimmillään etäisyys on 356 400 km ja suurimmillaan 406 700 km.

Koko. Aurinkokunnan viidenneksi suurin kuu. Maasta katsottuna Kuu on vähän yli puolen asteen läpimittainen levy. Sen todellinen läpimitta on 3 474,2 km, eli hieman enemmän kuin neljännes Maan halkaisijasta. Sitä suurempia kuita Aurinkokunnassa on kuitenkin päiväntasaajan halkaisijansa eli läpimittansa suhteen neljä. Jupiterin kiertolaiset, Aurinkokunnan suurin kuu Ganymedes (5 262 km), Kallisto (4 821 km) ja Io (3 643 km) sekä Saturnuksen suurin kuu Titan (5 150 km).

Aina Maahan päin. Koska Kuu pyörähtää akselinsa ympäri täsmälleen samassa ajassa kuin se kiertää Maan ympäri, se kääntää aina saman puolen Maata kohti.

Longitudinaalinen libraatio. Kuun radan epäkeskisyyden vuoksi Kuu näyttää heilahtelevan keskiasemansa molemmin puolin. Tätä liikettä, jonka suuruus on noin 7,9° itään tai länteen, nimitetään longitudinaaliseksi libraatioksi. Libraatio aiheutuu Kuun radan elliptisyydestä, sen ratatason ja pyörimisekvaattorin erosta sekä havaitsijan sijainnista Maan pinnalla. Tämän libraation vuoksi Maasta voidaan nähdä kaiken kaikkiaan 59 % Kuun pinta-alasta. Libraatiosta johtuu, että vain 41 % Kuun pinnasta pysyy täysin näkymättömissä. Samoin 41 % on aina näkyvissä, ja loput 18 % näkyvän alueen reunoilla on välillä piilossa, välillä esillä.

Massa. Kuun massa on 0,0123 eli 1/80 Maan massasta. Se on siten emäplaneettaansa verrattuna suhteellisesti paljon suurempi kuin yksikään toinen kuu Aurinkokuntamme planeetoilla. Kääpiöplaneetta Pluton kuulla Kharonilla on suurempi massa, suhteessa emäplaneettaansa.

Painovoima ja pakonopeus. Kuun Maahan verrattuna alhaisemman tiheyden vuoksi painovoiman kiihtyvyys Kuun pinnalla on vain noin kuudesosa Maan vastaavasta arvosta. Kuussa kappaleen irtautumiseen tarvittava pakonopeus on 2,38 km/s kun se Maassa on 11.18 km/s. Pakonopeus on nopeus, jonka kappale tarvitsee alkuvauhdikseen poistuakseen toisen kappaleen, kuten Kuun taikka Maan, painovoimakentästä.

Valo Maasta Kuuhun. Valon ja radioaaltojen kulkuaika Maan pinnasta Kuun pintaan on 1,25 sekuntia.

Huokoinen pinta. Kuun pintakerros on hyvin rosoinen ja huokoinen. Pinta on muokkaantunut nykyiselleen miljardeja vuosia kestäneen meteoriittipommituksen seurauksena.

Magneettikenttä. Kuun magneettikenttä on hyvin epätasainen ja noin tuhannesosa Maan magneettikentän voimakkuudesta.

Kuu on tumma. Näemme Kuun kirkkaan keltaisena, mutta se on silti pinnaltaan hyvin tumma. Kirkkaus johtuu sen pienestä etäisyydestä.

Jäätynyttä vettä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että Kuun napa-alueilla on jäätynyttä vettä. Kuun etelänavalla jäätä on eniten kraatereissa. Pohjoisnavalla jäätä on laajemmalla alueella.

Ensimmäinen neljännes - Kuun oikea puoli näkyy puolikuuna.

Kun vaiheet - neljä vaihetta

Kun Kuu kiertää lännestä itään maapallon ympäri, sen asema Auringon suhteen muuttuu jatkuvasti, ja samalla muuttuu Auringon valaiseman Kuun puoliskon näkyvyys Maasta katsoen. Yhden kuunkierron eli kuukauden aikana Kuun valaistuksessa havaitaan neljä vaihetta. Ensimmäinen puolisko kierrosta on kasvavan kuun aikaa ja jälkimmäinen puolisko vähenevän kuun aikaa.

1) Uusikuu. Uudenkuun vaiheessa Kuu on sijoittunut niin, että sen valaistua puolta ei Maahan näy laisinkaan. Aurinko valaisee tällöin Kuun vastakkaista puolta. Uudenkuun aikana Kuu on suunnilleen Maan ja Auringon välissä.

2) Ensimmäinen neljännes. 1 - 2 vrk uudenkuun jälkeen Kuun oikea kylki ilmaantuu näkyville kapeana sirppinä. Kun uudestakuusta on kulunut noin 7 vrk, Kuu näkyy ensimmäisessä neljänneksessään 90° Auringon itäpuolella ja sen sirppi on kasvanut oikealla puolellaan puoliympyräksi eli puolikuuksi.

3) Täysikuu. Noin viikon kuluttua ensimmäisestä neljänneksestä ja kaksi viikkoa uudestakuusta Kuu on täydenkuun vaiheessa. Kuu on vastakkaisella puolella Maata kuin Aurinko, ja tällöin sen valoisa puolisko näkyy kokonaan.

4) Viimeinen neljännes (= kolmas neljännes). Täysikuun jälkeen yhä suurempi osa Kuun oikeasta puolesta alkaa jäädä varjoon. Kierrettyään 270° Aurinkoon nähden Kuu saavuttaa viimeisen neljänneksensä, jossa se taas näkyy puolikuuna; nyt on kuitenkin valaistuna Kuun vasen puolisko. Tästä eteenpäin kuunsirppi vasemmalla kapenee, kadoten lopulta kokonaan ja on jälleen uudenkuun aika.



Sirppikuu - Kuu on kasvamassa.

Kuun sirppi ja sirppikuu

Näiden neljän Kuun vaiheen lisäksi voidaan erottaa vielä sirppivaihe. Tällöin suurin osa Kuusta on pimeänä ja Kuusta näkyy vain sirppi. Jos sirpin sakarat osoittavat vasemmalle, Kuu kasvaa, jos oikealle, Kuu kutistuu.

Kaunotar ja Kuu.

Kuukulttuurin historiaa

Ihmiskunnan kulttuurissa Kuu on ollut mukana lukemattomin erilaisin tavoin. Kuun salaperäinen loisto on kautta aikojen lumonnut rakastavaisia ja innoittanut taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita. Kuu ja kuukultti on ollut osa luontaiskansojen uskomuksia ja uskontoja. Myös koko maapallon elollisen luonnon kehityshistoriassa Kuulla on ollut sijansa.

Vanhan ajan kulttuureissa Kuuta muiden taivaankappaleiden ohella pidettiin jumalallisena olentona, jota palvottiin ja rukoiltiin. Yhtyneenä taikauskoon kaikissa Kuun liikkeissä nähtiin enteitä tuleville, maanpäällisille tapahtumille. Astrologiassa ja erilaisissa salatieteissä Kuun erilaisille ilmentymille annettiin loputtomiin erilaisia tulkintoja. Kuuta pidettiin esimerkiksi hedelmällisyyden antajana. Kuusta uskottiin nousevan höyryjä, jotka tiivistyivät Maan pinnalla hedelmöittäväksi kasteeksi.

Aristoteelisessa luonnonkäsityksessä Kuun rata jakoi koko maailman kahteen osaan. Yläpuolella oli ikuinen ja muuttumaton superlunaarinen maailma ja alapuolella sublunaarinen piiri, jossa oliot muuttuivat jatkuvasti neljän peruselementin ikuisen kiertokulun vaikutuksesta.

Kuututkimuksen historiaa

Kuu-havainnoista kertovia todisteita on olemassa jo viime jääkauden ajoilta, jolloin joku Cro-Magnon-metsästäjä merkitsi luunpalaseen Kuun vaiheet yöstä yöhön. Tämä tapahtui 30 000 vuotta sitten.

Antiikin aikana monet tiedemiehet tutkivat Kuuta taikka pohdiskelivat sen ja avaruuden arvoituksia. Kreikkalainen filosofi, matemaatikko ja tähtitieteilijä Anaksagoras (500 - 428 eaa.) uskalsi jopa esittää, että Kuu saa loisteensa Auringosta ja auringon- ja kuunpimennyksetkin hän selitti ihan oikein, mutta hänet heitettiin vääräoppisena tyrmään. Joissakin ja monissakin päätelmissään Anaksagoras oli avaruuden suhteen täysin hakoteillä. Hän mm. esitti, että Kuussa on asutusta. Toisaalta hän taas sitten ihan tarkasti oikein selitti, että Kuussa on harjuja ja rotkoja.

Kreikkalainen tähtitieteilijä Aristarkus Samoslainen (310 - 230 eaa.) mittaili Kuun kokoa ja etäisyyttä Maasta. Hän ei vielä päässyt ihan tarkkoihin tuloksiin, mutta kreikkalainen tähtitieteilijä Hipparkhos (190 - 127 eaa.) sai Kuun ja Maan väliseksi etäisyydeksi lähes oikean tuloksen. Roomalainen filosofi Titus Lucretius Carus (99 - 55 eaa.) kirjoitti Kuusta näin:

"Saattaa olla että se loistaa ainoastaan kun auringon säteet lankeavat siihen, joten kun se vuorokausi vuorokaudelta liikkuu auringosta poispäin, se näyttää enemmän ja enemmän valaistua pintaa meille päin, kunnes se noustessaan katsoo kohti laskevaa aurinkoa täydessä loistossaan. Tästä lähin se peittää valoaan pala palaltaan kiertäessään taivaita kohti auringon tulta, eläinkehän toiselta puolelta. Tällainen on niiden näkemys, jotka katsovat kuun olevan pallo-kappale, joka liikkuu radalla Auringon alla."

Keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus (1473 - 1543), mullisti käsitykset planeettojen liikkeestä ja loi perustan nykyaikaiselle tähtitieteelle. Hän uudisti Aristarkhoksen aurinkokeskeisen, avaruudellisen maailmanmallin.

Tanskalainen tähtitieteilijä Tyko Brahe (1546 - 1601) oivalsi kyllä, että Kuu kiertää Maata ja planeetat kiertävät Aurinkoa, mutta virheellisesti hän päätteli, että Aurinko kiertää Maata. Tyko Brahe oli viimeinen suuri tähtitieteilijä, joka teki havaintojaan paljassilmin ilman kaukoputkea.

Kopernikuksen jäljillä jatkoivat saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler (1571-1630), joka muotoili planeettojen liikeratoja koskevat lait - ja italialainen tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko Galileo Galilei (1564 - 1642). Molemmat viimeksimainitut saattoivat katsella Kuun pintamuotoja kaukoputkillaan, ja he veivät kuututkimustakin uusille, tieteellisille urille.

Galileo Galilei teki 1610-luvulla havaintoja kaukoputkensa avulla Kuusta. Hän havaitsi tuolloin, että Kuun pinta on epätasainen. Kuussa on laaksoja, tasankoja ja vuoria. Vuorten varjojen pituudesta Galilei pystyi laskemaan, että korkeuserot voivat olla useita kilometrejä.

Englantilainen fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi Sir Isaac Newton (1642 - 1726) esitteli painovoima- ja liikelakinsa. Hän todisti tutkimuksissaan Kuun liikkeistä ja vuorovesistä, kuinka Maa vetää Kuuta puoleensa.

Kuuta kartoitti ensimmäisenä puolalainen tähtitieteilijä Johannes Hevelius (1611 -1687). Teoksessaan "Selenographia" hän antoi Kuun muodostumille Maasta lainattuja nimiä, kuten Alpit, Apenniinit ja Kaukasus.

Heveliuksen ohella Kuuta kartoitti italialainen jesuiitta ja tieteilijä Francesco Maria Grimaldi (1618 - 1663). Hän toi Kuun nimistöön mukaan kuuluisien filosofien ja tiedemiesten nimiä joita olivat Platon, Aristoteles ja Tyko sekä runollisiin aatteisiin perustuvia nimiä, kuten Kirkkaudenmeri ja Myrskyjen valtameri.

1700- ja 1800-luvuilla, kaukoputkien kehittyessä, kuukartat tarkentuivat ja niitä tuottivat useat aikakauden tähtitieteilijät. Ensimmäisen dagerrotypian valokuvan Kuusta otti 2.1.1839 ranskalainen keksijä Louis Daguerre (1787 - 1851). Ensimmäisen tarkan valokuvan Kuusta otti amerikkalainen tiedemies, filosofi, lääkäri, kemisti, historioitsija ja valokuvaaja John William Draper (1811 - 1882) vuonna 1840. Hänen kuukuvansa oli kaiken kaikkiaan myös toinen astrovalokuva eli tähtivalokuva. Ensimmäinen valokuvaamalla tehty kuukartta valmistui 1890-luvun lopulla.

Kuun näkymätöntä puolta päästiin kartoittamaan valokuvaten vasta vuonna 1959 ja sen työn aloitti neuvostoliittolainen, miehittämätön avaruusalus Luna 3.

Suomalaistenkin mukaan on nimetty 37 Kuun kraatteria. Näitä nimiä ovat Väisälä, Argelander, Donner, Lexell ja Sundman.

Nykyisenkaltaimen kuu- ja planeettatutkimus näki syntynsä Arizonassa 1960-luvulla. Siellä hollantilais-yhdysvaltalainen Gerard Kuiper (1905 - 1973) teki tutkimuksiaan Aurinkokunnasta ja Kuusta. "Planeettatutkimuksen isäksi" mainittu Gerard Kuiper osallistui myös Apollo-ohjelmaan ja mm. etsi Kuusta sopivimpia laskeutumispaikkoja. Gerard Kuiper kykeni jo etukäteen kertomaan sen, millainen pinta Kuussa on ja millaista siellä olisi kävellä. Se olisi hänen mukaansa samanlaista, kuin kävely rapeassa lumessa ja hänen sanansa tosiksi kertoi heti Kuuhun astuttuaan Neil Armstrong. Gerard Kuiperin mukaan on nimetty Kuiperin vyöhyke.

Kuun kraatterit ja meret

Kuun pintaa peittävät pyöreät, rengasmaiset muodostumat - kraatterit. Kraattereiden arveltiin aluksi syntyneen tulivuoritoiminnan tuloksena, mutta vasta 1900-luvulla selvisi, että ne ovat todellisuudessa syntyneet suurten meteoriittien iskuissa. Suurimmilla kraattereilla on läpimittaa 300 - 400 km. Kaikkein suurin Kuun kraatteri on lähes 600 kilometrin läpimittainen Hertzsprung.

Halkaisijaltaan yhtä kilometriä suurempien kraattereiden määrä on arvioitu Kuun näkyvällä puolella noin 300 000:ksi ja toisella puolella noin miljoonaksi. Suurimmat Kuuhun törmänneet kappaleet ovat arvioiden mukaan olleet jopa 200 km:n läpimittaisia eli samaa kokoa kuin pikkuplaneetat. Tällaisissa törmäyksissä ilmoille singonnutta ainetta on Kuussa nähtävissä jopa 2 000 kilometrin päässä kraatterista. Kiivas meteoriittipommitus on kuulunut Kuun nuoruusaikaan ja se on laantunut noin 4 miljardia vuotta sitten.

Kuun pintaa peittävät myös vaaleat "mantereet" ja tummat "meret". Meretkin ovat syntyneet jättiläismäisissä meteoriittien törmäyksissä. Niiden kohdalla kuopat ovat kuitenkin täyttyneet Kuun sisältä tihkuneella laavalla. Meret ovatkin siten tummia laava- eli basalttitasankoja. Lähes kaikki suuret meret sijaitsevat Kuun näkyvällä puolella, takapuoli on melkein kokonaan meretöntä mannerta. Meret peittävät noin 35 % Kuun kokonaispinta-alasta. Merten ympärillä ovat meteoriittien tekemien kuoppien ympärillä korkeat reunavallit, eli rikkonaiset vuoristot. Korkeimmat näistä vuorista yltävät yli 7 kilometrin korkeuteen.

Vaikka siis Kuusta oikeat meret puuttuvatkin, on tummien alueiden nimenä säilytetty meri - merten vastapainona luontevasti ovat vaaleat mantereet. Merillä on kauniit, merelliset nimetkin ja suomalaisia nimiä ovat mm. Käärmeenmeri, Etelämeri, Vaarojenmeri, Sateidenmeri, Vaahtoavameri, Rauhallisuuden meri ja Hedelmällisyyden meri.

Kuun pinnanmuotoja rikastuttavat myös kiemurtelevat, suuret rotkot, kuorikerroksen vajoamat, siirrokset ja murtumat sekä merissä olevat harjut, jotka ovat syntyneet suurten laavakenttien jäähtyessä ja rypistyessä.

Auringonpimennys ja kuunpimennys

Kun Kuu radallaan on Auringon ja Maan välissä niin, että kaikki kolme ovat samalla suoralla, Aurinko pimenee ja on auringonpimennys. Silloin Kuu peittää Auringon taakseen ja Maahan osuu Kuun varjo. Auringonpimennys voi tapahtua ainoastaan uudenkuun aikaan.

Kuunpimennys kehittyy silloin, kun Kuu on Maan varjossa eli Aurinko, Maa ja Kuu ovat samalla suoralla. Tällöin Maan varjo osuu Kuuhun ja hetkeksi peittää sen. Kuunpimennys voi tapahtua ainoastaan täydenkuun aikaan.

Pimennyksiä on erityyppisiä, ne voivat olla täydellisiä tai osittaisia.

Elämää Kuussa

Kuu on nykyisin elämälle hyvin vihamielinen ympäristö, eikä siellä ole minkäänlaista elämää. Kuussa on kuitenkin saattanut kauan aikaa sitten, kahdestikin, olla yksinkertaiselle elämälle suotuisat olosuhteet. Nämä kaksi ajankohtaa ovat olleet, ensimmäisen kerran pian Kuun muodostumisen jälkeen noin 4 miljardia vuotta sitten ja toisen kerran noin 3,5 miljardia vuotta sitten, kun Kuun vulkaaninen toiminta oli aktiivisimmillaan.

Kuun pinnalle on noina ajankohtina voinut muodostua juoksevan veden alueita ja riittävän tiheä kaasukehä, kun Kuun sisuksista on purkautunut erilaisia kaasuja, kuten vesihöyryä. Tämä kaasukehä on voinut olla niin tiheä, että vesi olisi säilynyt Kuun pinnalla miljoonienkin vuosien ajan. Jos elämää tuolloin on Kuussa kehittynyt, on sen kehittymiseen ollut kuitenkin aikaa niin vähän, enimmillään 500 miljoonaa vuotta, että elämä olisi jäänyt yksisoluisten eliöiden tasolle.



Monivaiheinen kantoraketti Saturn V, joka kohotti Apollo-ohjelman avaruusalukset avaruuteen radalle kohti Kuuta. Kantoraketin korkeus 110,6 metriä.

Kuumatkat

Jo tuhansia vuosia ennen kuuraketteja ja todellista kuumatkailua syyrialainen Lukianos Samosatalainen (125 - 180) kirjoitti kuvitelluista kuumatkoista. Häntä seurasivat saksalaisen tähtitieteilijän, Johannes Keplerin (1571 - 1630) tarinat samasta aiheesta. Ranskalainen kirjailija Jules Verne (1828 - 1905) kirjoitti kirjansa "Maasta Kuuhun" (1870). Hänen kanssaan kuumatkailun parissa seikkaili myös englantilainen kirjailija H. G. Wells (1866 - 1946) kirjassaan "Ensimmäiset ihmiset Kuussa" (1901).

Ensimmäisiä, realistisia suunnitelmia kuumatkan toteuttamiseksi alettiin tehdä 1950-luvulla sekä Neuvostoliitossa, että Yhdysvalloissa. 1960-luku oli avaruusalusten kiivaan kehityksen aikaa, kun Yhdysvallat teki kuuluotaimillaan esitutkimuksia Apollo-ohjelmaa varten ja Neuvostoliitto otti osaa kilpailuun, lähettäen nopeassa tahdissa Luna-aluksiaan Kuun kiertävälle radalle.



Apollo 11:n kuumoduuli. Kuuta kiertävälle radalle asettuneesta komentomoduulista laskeutui Kuuhun kuumoduuli, sisällään kaksi astronauttia. Kolmas astronautti jäi komentomoduuliin odottamaan astronauttien palaamista Kuusta.

Kauan unelmoitu tavoite, ihmisen astuminen Kuun kamaralle, toteutui 21.7.1969. Silloin Apollo 11:n astronautit, Neil Armstrong ja Edwin Aldrin, laskeutuivat Rauhallisuuden mereen.

Viimeisimmän kerran ihminen on käynyt Kuussa joulukuussa vuonna 1972, tuolloinkin asialla olivat Yhdysvaltan Apollo-astronautit. Vuonna 2018 matkaa Kuuhun suunnitellaan ainakin ehkä Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Ehkäpä ennen 2030-luvulle kaavailtua Mars-matkaa tehdään harjoituslentoja Kuuhun, ken tiennee mutta aika näyttää.

Apollo 11:n miehistö, vasemmalta Neil Armstrong, Michael Collins ja Edwin Aldrin.

Kuumatkat järjestyksessä - kuusi ihmisen laskeutumista Kuun pinnalle

Kuussa on käynyt Apollo-ohjelman puitteissa suoritetuilla kuudella kuumatkalla vuosina 1969 - 1972 yhteensä 12 ihmistä, ja he kaikki ovat olleet yhdysvaltalaisia.

1) 1969 Apollo 11. Apollo 11 heinäkuussa 1969 vei ensimmäiset ihmiset Kuun pinnalle. Ensimmäisenä ihmisenä kuumoduuli Eaglesta Kuuhun astuneen Neil Armstrongin ja toisena Kuuhun astuneen Edwin "Buzz" Aldrinin kuukävely Rauhallisuuden meressä kesti 2,5 tuntia, ja näytteitä kerättiin 22 kg. Pinnalle jätettiin aurinkoparistoilla toimiva seismometri, joka lähetti tietoja Kuun tärähtelyistä kuukauden ajan.



Kullekin avaruusmiehistölle taiteillaan oma, kaunis tunnuksensa, jota kannetaan esimerkiksi avaruuspuvun rinnassa. Purjelaiva symboloi avaruusalusten samanlaista tehtävää, purjehdusta kohti tuntematonta.

2) 1969 Apollo 12. Marraskuussa 1969 laskeutui kuulento Apollo 12:n kuumoduuli Myrskyjen valtamereen. Tällä lennolla Kuuhun pystytettiin ensimmäinen tutkimusasema, joka sai käyttövoimansa ydinparistosta. Astronautit Alan Bean ja Charles Conrad oleskelivat Kuun pinnalla yhteensä 7,5 tuntia ja ottivat mukaansa 34 kg näytteitä.

3) 1971 Apollo 14. Kolmantena, 5.2.1971 Kuuhun, kukkulaiselle ylänköalueelle Fra Mauron lähelle laskeutui Apollo 14:n kuumoduuli. Astronautit Alan Shepard ja Edgar Mitchell vetivät kuukärryjään välillä hyvin vaikeassa maastossa, oleskelivat Kuun pinnalla 33,5 tuntia ja toivat mukanaan 43 kg näytteitä.



Kuvan James Irwin toimi Apollo 15:n kuumoduulin pilottina neljännellä miehitetyllä Kuuhun laskeutuneella avaruuslennolla. Hän oli kahdeksas Kuussa kävellyt ihminen.

4) 1971 Apollo 15. Neljäs kuulento toteutui heinäkuussa vuonna 1971. Silloin Apollo 15:n kuumoduuli laskeutui Hadleynrotkon lähelle, Sateidenmeren laidalle. Astronautit David Scott ja James Irwin oleskelivat Kuun pinnalla 18,5 tuntia ja ajoivat kuuautolla 27,9 km. He toivat Maahan näytteitä 77 kg.

5) 1972 Apollo 16. Huhtikuussa vuonna 1972 Kuuhun laskeutui Apollo 16:n kuumoduuli. Astronautit John Young ja Charles Duke oleskelivat Kuun pinnalla 66 tuntia, ajoivat kuuautolla 26,9 km ja toivat mukanaan 94,7 kg näytteitä.



Harjoittelua kuuauton kanssa Maan pinnalla. Kuvassa Apollo 17:n miehistö.

6) 1972 Apollo 17. Joulukuussa 1972 tapahtui kuudes ja viimeinen miehitetty kuulento. Kuualuksena oli Apollo 17. Astronautit Gene Cernan ja geologian tohtori Harrison "Jack" Schmitt, joka oli ensimmäinen ja ainoa Apollo-ohjelman tiedemies, taivalsivat kuuautolla ennätysmatkan 35,8 km. He käyttivät työskentelyynsä Kuun pinnalla aikaa 25 tuntia ja keräsivät näytteitä 120 kg. Heidän tutkimusalueenaan oli Taurusvuoristossa sijaitseva laakso.

Nykyisin Kuu on suuren mielenkiinnon ja tutkimuksen kohteena. Nasa aloitti vuonna 2017 uuden kuuohjelman, nimeltään Artemis. Se on jatkoa 1960- ja 1970-lukujen Apollo-ohjelmille. Artemis-ohjelma on nimetty antiikin Kreikan taruston mukaan. Artemis oli Apollo-jumalan kaksoissisko. Artemiksen myötä Kuuhun päästään ehkä vuonna 2024.

Lähteet
*Tieteen Kuvalehti: Nyt palataan Kuuhun
*Tiede: Jäätä löytyi Kuun pinnalta - Sitä saattaa olla riittävästi ihmisten käytettäväksi
*Matti Keränen: Tutkimus: Kuu on saattanut olla elämälle suotuisa - eikä vain kertaalleen
*The University of Arizona: Gerard P. Kuiper
*Spectrum, WSOY: Kuu
*Kodin suuri tietosanakirja, Weilin+Göös: Kuu
*Heikki Oja: Universumi - Ursa
*Heikki Oja: Galaksit - Ursa
*Tieteen Maailma: Maailmankaikkeus
*Nasa
*Colin A. Ronan: Tähtienharrastajan käsikirja
*Hannu Karttunen: Tähdet ja maailmankaikkeus - MMM
*Ursa: Tähtitaivas 2000 - kartasto ja käsikirja
*Geologia.fi: Mikko Turunen: Aurinkokunta Avaruudessa
*Wikipedia
*Google Earth
*Yle Uutiset: Pimeä aine ei ehkä olekaan niin pimeää
*Ursa: Kosmos - Tähtitieteen viitetietokanta